Dekkarinovellikilpailu: Pohjoisen luova voima

POHJOISEN LUOVA VOIMA

Maaria Leinonen

 

Maaliskuun kultainen ohut vana muuten vaaleansinisellä taivaalla. Matalat puut taipuneina lumen painosta, kuin kuorrutettuina tanakalla valkoisella kermavaahdolla. Lumikentät aukeavat ja säihkyvät kuin pieniä timantteja olisi ripoteltu kaikkialle oikein runsaalla kädellä, kimallusta säästelemättä. Edessäni avautuva maisema vastaa juuri sitä googlettamaani vuokramökkisivuston kuvaa, jolta löysin itselleni viikoksi upean paikan.
Samassa auringonkajo väistyy ja kultainen vana taivaalta häviää. Timantit katoavat hangilta. On paukkuva pakkanen, olen ensi kertaa lapissa, ja todellakin turistina.

 

Mökkini sivustolla kerrottiin ”oma rauha, ei naapurimökkejä lähellä, sisäwc, sähköt, sauna, hyvät opasteet ja autotie perille”. Mökki on ollut tosi mahtava, ei aiheuta minkäänlaista stressiä vaan on helppokäyttöinen. Ympärillä oleva rauha kietoo minut syleilyynsä, yön pimeys on niin syvä että silmissäni säkenöi, hiljaisuus aivan laulaa korvissani. Avaruuden loputtomuus ja maailmankaikkeuden valtavuus saa aikaan huimausta, ja valaistuneena kaikesta tästä ymmärrän oman itseni pienuuden täällä maan päällä. Me miljardit ihmiset tällä pienellä planeetalla, samanlaisina, pienin ulkoisin ja sisäisten mielenmaisemien eroavaisuuksin, olemme loppujen lopuksi kaikki samanlaisia. Olen kuullut puhuttavan tästä kuinka pohjoisen avaruus asettaa arvot uuteen uskoon.

 

Mutta elämä voi yllättää, lapin maaginen taika on ohjannut minut oikeaan mökkiin. Kaikista maailman mökeistä, juuri tällä hetkellä koko ajanlaskun kaarella, kesken tavanomaisen saunanlämmityksen, puuvaraston takaa tekemäni löytö saa mieleni sekaisin. Onko se lapinhulluutta, alle viikon yksinolemisen seuraus vai onko universumi päättänyt saada tuntemaan itseni ainutkertaiseksi. Minut, kaikista juuri minut.
Olen kiireinen ihminen kiireisessä maailmassa, nytkin mukanani on luonnoslehtiöitä yllättävästi pulpahtavien ideoiden varalta. Muutamia kangastilkkuja, sakset, ompelutarvikkeet, akvarellipaperia, vesivärit, pensseleitä. Melkein otin vettäkin mukaan maalaustarpeisiin, mutta periaatteella ”miksi ottaa hiekkaa Saharaan”, vettähän saan ympäröivistä kinoksistakin, jos vesijohto tekee pakkaskepposet. Kulta ja hopeatussit, muistiinpanovälineet. Kaikkea mitä ihminen tarvitsee jotta viihtyy viikon itsekseen. Viulun olisin ottanut mukaan mutta ajattelin ystävällisesti olla aiheuttamatta lähitunturilla vaeltaville lumivyöryä soitollani.
Tämä löytö tulee silmiini aivan puupinon takaosasta pohjalta, havittelin siellä köllöttävää mukavannäköistä käkkyräpuuta maalausaiheekseni. Tutkin yllättävää löytöäni ja hengitykseni salpautuu. Voin sanoa, että tämä tilanne on sellainen josta voi sanoa ”en usko silmiäni”. Tämä löytö sekoittaa minut täysin. Pakottaen itseni rauhoittumaan menen matkakassini luo, etsin sieltä sopivia tarvikkeita toteuttaakseni sekunnissa päähäni ilmestyneen idean. Olen hyvin spontaani , tartun hetkeen, saan outoja ongelmanratkaisupäätöksiä mieleeni. Toimin äkillisen inspiraation pohjalta, teen paljon asioita joita en muuten saisi aikaan. Aina ne eivät ole maailman järkevimpiä asioita, mutta uskon vahvasti sanontaan ”luova ei tiedä tyhjää hetkeä”. Niin alan ahkeroida suuren innostuksen ja epäuskon valtaamana.

 

Olen päättänyt käydä Norjan puolella. Sanoin lähtiessäni lomalle työkavereille että käyn Tromssassa. Olenkin nyt saanut netistä paljon tietoa Tromssasta, jos joku minulta kysyisi sieltä, enkä olisikaan päässyt sinne asti vaan olisin ollut sulkeutuneena mökkiin koko viikoksi.
Saavun autollani juuri Kilpisjärven takana sijaitsevalle Norjan raja-asemalle. Nopeusrajoitus on 30 km tunnissa. Jalkalihakseni äärimmäisen kontrolloituna, kevyesti kaasupolkimella yritän lipua sallittua vauhtia rajan yli. Sydämeni takoo niin että se saa melkein auton heilumaan, jännityksenhiki luultavasti huurtaa auton ikkunat. Puristan rattia katsomatta ympärilleni, tuijotan vain tietä edessäni ja nopeusmittaria. Kuinka silloin voisin huomata että minulle näytetään punaista valoa, ajan vain eteenpäin niin kuin kunnon kansalainen. Kuulen jonkinlaisen hälytysäänen, vilkaisen peruutuspeiliin ja huomaan että tullimiesten käytös on muuttunut. He juoksevat rajavartioston autolle päin.

 

Samasta spontaaniudesta kuin äkilliset, järjettömät reaktioni, painan kaasun pohjaan ja lähden kurvaamaan. Norjan puolella tiet muuttuvat todella kiemuraisiksi, kallionleikkaukset kehystävät varmasti upeita maisemia joita en nyt ymmärrettävästi ehdi ihastella. Auto on vähällä luistaa kaarroksissa pitkin ja poikin, ylinopeutta on roimasti ja se korostuu tällaisella pakkaskelillä. Huomaan tien oikealla puolella metsätienhaaran, ja saan osumaan auton sille, en onneksi tienhaarassa kasvavaan vaivaiskoivuryteikköön. Ajan niin pitkälle kuin pystyn, sammutan auton, kaappaan virta-avaimen, tavarani mukaani ja paukautan oven kiinni. Lähden juoksemaan lumiseen metsään, kalliot kohoavat ympärilläni ja ymmärrän, etten voi edetä pidemmälle. Puuskutan ja saan yskänpuuskia, ehkä en siksi, ettei vartaloni rakenne ole ollenkaan juoksijalle suunniteltu, vaan siksi että kirpeä pakkanen saa keuhkoni kouristelemaan. Juuri siinä kun kaksinkerroin taipuneena ihmettelen mitä oikein äsken tapahtui.
Kuulen autonovien paukahdukset ja koiran haukahduksen. Kuulen selvästi että äänet tulevat minua kohti, vaikka sydämeni lyönnit kuulostavat korvissani rummunlyönneiltä. Muutenkin sekavaan mieleeni sekoittuu itse suuren Griegin Vuorenpeikkojen tanssin mahtava musiikki. Melkein toivon että minua lähestyvät karvaiset, nälkäiset, valtavat vuorenpeikot, jotka varmasti asustelevat näiden kallioiden uumenissa, kuin minulle valoa vilautelleet tullimiehet. Mutta nyt ei ole kyse minun toiveestani.

 

Tullirakennuksessa minut on pyydetty ystävällisesti kuulusteluun. Kerron että en huomannut pysähtymismerkkiä, ja kyllä, olen vain turisti. Minua inspiroi valtavasti ympäröivä kauneus. Kerään kuvin ja luonnoksin suunnittelemiini asusteisiin ideoita, ja siksi juoksin valtaisan huuman siivittämänä Norjan puolella lumiseen mastoon. Olen tunteellinen ihminen, jonka pitää saada olla yhtä hengittävän ja sykkivän Äiti Maan sylissä.
Se, miksi ajoin niin kovaa ylinopeutta vain vahvistaa kertomustani vahvasti tuntevasta ja olemassaolosta huumaantuvasta persoonasta. Ajokorttini tutkitaan, ja minulle tehdään jokseenkin perusteellinen tutkimus. Vaatteeni ja matkatavarani tutkitaan läpikotaisin. Olisi pitänyt uusia kulunut nuhruinen meikkipussini, koska en tiennyt senkin joutuvan niin suuren kiinnostuksen kohteeksi. Sitä ravistellaan ja jopa huulipunahylsyni tutkitaan. Kännykkäni valokuvat ja tekstiviestit avataan, suostumuksellani tietenkin. Hieman nyt nolottaa kun selfieissä olin ajatellut enemmän tunnelmaa kuin niiden julkaistamista Norjan tullissa. Jopa kurkkupastillirasiani kaadetaan pöydälle. En tiedä voinko syödä niitä enää, sillä tullikoira mielestäni nuuhkiessaan niitä lipaisi salaa kielellään yhtä pastillia. Minä kyllä huomasin sen.

 

Lopuksi saan luvan pakata tavarani matkakassiin, joka sekin on tutkittu sisuskangasta myöten. Napitan paitapuseroni kaikki napit näennäisen rauhallisena vaikka joka ikinen soluni tykyttää. Korostetun rauhallisesti napitan vielä hihojen napit, jotka yleensä jätän auki.
Vedän niskaani paksun ulkovaatekerroksen, minut saatetaan autoni luo. Näen että sekin on tutkittu ja koirapoliisi on juuri palkitsemassa tarkkaa apulaistaan. Apulainen saa kiitokseksi haukahduksen ja koirapoliisi hakee itselleen luun. Hyvin hoidettu Watson. Heh, näin siis toimii ajatuksenjuoksuni yllättävissä tilanteissa, ja ihan kuin pohjoisen lumo toisi lisää uutta mahtavaa luovaa voimaa minuun.

 

Käynnistän auton ja kuin transsissa lähden jatkamaan matkaani. Ajan parisataa kilometriä upeissa maisemissa, pysähdyn välillä ihastelemaan ja valokuvaamaan henkeäsalpaavia vuonoja, joiden rinnalta nousevat valtavat vuorenseinämät kuin leikattuina. Kulmikkaina, massiivisina, uljaina. Monissa paikoin vuorenseinämät kohoavat niin korkealle, ettei niitä voi katsoa autonikkunasta, enkä kyllä pysty oikein lievästi niskavaivaisena katsomaankaan. Taidan ostaa jostain muutaman postikortin, jos niitä vielä kovin nykyaikaisessa Norjassa myydään. Netistä kuvan tulostaminen on myös vaihtoehto, ja itsensä voi kätevästi photoshopata kuvaan vaikka kuinka hienoissa talvitamineissa. Ajankohtaista olisi poseerata nyt laskettelusuksien kanssa tulossa vuorenrinnettä pitkin. Laitetaan toteutettavien ideoiden listalle.

 

Netti toimii ja yhdellä pysähdyspaikalla saan loistavan idean, vuokraan yhden mökin tästä matkalla Tromssaan. Löydän tiedot mökistä, ja saan siirrettyä vuokrasumman tililtäni vuokraajalle.
On kätevää etten ole jäänyt asemalle tietotekniikan junasta vaan roikun mukana ja olen aina opiskellut lisää uuden matkalipun tienaten kännyköiden nopeasti muuttuvalla radalla. Minä osaan kun haluan.

 

Löydän mökkini. Se on vaaleansininen valkoisine ikkunanpielineen, mökit ovat mukavassa rykelmässä. Muutamien mökkien pihoilla näkyy olevan parkkeerattu autoja. Ohjaan autoni katoksen alle, jossa on lumenluontivälineitä, mutta pikkuinen autoni saa hyvän suojan jos lumimyträkkä iskee. Ovikoodin näpyteltyäni saan avainluukun auki, ja siellähän luvattu mökinavain odottaa. Loksautan oven auki ja asettaudun uuteen väliaikaiseen kotiini.

 

Lämmin kahvi saa minut lämpiämään. Sisältäni alkaa purkautua jännityksen ja kaiken tapahtuneen aiheuttama puristus. Kehoni alkaa hytkyä ja ihmeellinen kantava tunne saa minut valtaansa. Nauru alkaa pursuta sisimmästä, ja se ottaa kehoni valtaansa. Alan nauraa ja helpotuksen itku pursuaa silmistäni. Hetken päästä itken ja nauran aivan sekopäisenä, tämä on ihan hullua. Minä, tavallinen ihminen, olen päätynyt tällaiseen tilanteeseen. Uskomatonta, onnekasta tuuria, mutta itkunaurusta selvittyäni pääni alkaa selvitä. Olen selvinnyt. Mitä ihmettä minä nyt teen, en voi kysyä keneltäkään.

 

Samassa kuulen että helikopterin sytkyttävä ääni lähestyy vuonoa pitkin, vuorten seinämät tehostavat äänen moninkertaiseksi. Kurkistan verhonraosta, mutta vetäydyn nopeasti mökin ikkunattomaan nurkkaan. Kopteri lähestyy niin nopeasti että en voi enää sammuttaa valoja, se herättäisi huomiota. Antaa valon palaa, minulla ei ole mitään pelättävää.
Helikopteri kiertää niin läheltä että voisin kuvitella näkeväni lentäjän silmienvärinkin jos vain olisi esteetön näköyhteys. Vilkuttaisinko, vai tervehtisinkö kättä lippaan vieden. En osaa päättää. Jähmetyn paikoilleni, odotan, ja kuuntelen paikoillani kun kopterin ääni alkaa hiljalleen loitota. Kuulen että se kiertelee ja kaartelee, kunnes lopulta ääni vaimenee kokonaan. Aikaa kuluu.
Olen varmistanut että ovi on lukossa, verhot kiinni. Varalta laitan kännykänkin matkakassiini, ettei se kuvaa jonkin ovelan vakoiluohjelman avulla. Vaihdan ylleni lämpöisen flanelliasun ja pujotan jalkaani villasukat. Tunnen vahvasti pohjoisen luovan voiman itsessäni.

 

Otan kassista sakset ja alan ratkoa paitapuserostani irti kaikki napit. Tahdon nähdä ne kaikki tässä ja nyt. Puran napeista niihin itse ompelemani päällykset yhden kerrallaan. Ihme ettei tullinväki kiinnittänyt mitään huomiota nappien epätasaiseen ompelujälkeen ja tursuaviin langanpäihin. Otan niiden sisällön varovasti sormieni väliin ja asettelen ne riviin pöydälle.

 

Siinä ne ovat ja säkenöivät kuunvalossa, timantit, jotka löysin sattumalta erämaamökin puupinosta. Ne tosiaan kimaltelevat kuin pohjoisen pakkashanki maaliskuun auringossa.

 

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.