Dekkarinovellikilpailu: Ei vara venettä kaada

EI VARA VENETTÄ KAADA

Janne Potila

 

Veikko käveli tapansa mukaan sivukatuja suunnan pääväylän Lintujärventien sijaan. Näin hän yleensä palasi kotiinsa niinä viikonloppuöinä, jolloin oli Kuuselassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan kaupungin rientoihin onnikkakyydillä lähtenyt. Ratapiha huokui helmikuista kylmyyttään verkkoaidan takana Veikon oikealla puolella hänen jatkaessaan pyörätien pätkää Tuhkalan puutaloalueelle. Siellä hän kotiaan lähestyessään poikkesi hetken mielijohteesta tieltä harvaan männikköön johtavalle koiranulkoiluttajien talvikuljettavana pitämälle polulle. Vajaan puolen metrin levyinen kovaksi tampattu väylä mutkitteli hangessa takaisin junaradan lähistölle, josta virallisemmat reitit olivat kulkijan väliaikaisesti etäännyttäneet. Rautatie oli Veikolle tullut niin tutuksi, ettei hän kotonaan enää pitkään aikaan ollut junien ääniä noteerannut. Ei, vaikka vieras niistä saattoi häiriintyä jopa ikkunoiden suljettuina ollessa.

 

Puiden lomassa mieleen hiipi valomerkin jälkeinen sanaharkka kahden Veikolle ennestään oudon miehen kanssa. He olivat kolmistaan istuneet sopuisaa iltaa parin tunnin ajan, mutta jostain syystä mielipide-erot olivat tarjoilun hiivuttua vakavoituneet hyväntahtoista vinoilua pitemmälle. Miehet olivat Inarista pois, asustelivat Rovaniemellä ja Kemissä ja olivat nyt olleet vieläkin etelämmässä rilluttelemassa viikonlopun ajan. Poistumista edeltävä sanailu oli Veikon mielestä ollut hieman liian uhkaavaa ja hän oli lähtenyt vauhdilla, jättäen Lapin miehet kaksistaan. Aiempaa uhkaavammilta puheet tuntuivat nyt yksinäisellä kävelymatkalla, kaupungin valojen matalalla kulkevien pilvien alareunan kautta heijastamassa viileässä valossa. Yhä nopeammin pilvet liikkuivatkin puuskittain puhaltavassa, kiihtyvässä tuulessa. Lämpötila oli nousemaan päin, mutta navakoituvan viiman vuoksi sitä ei juurikaan huomannut.

 

Häkille saavuttuaan Veikolle tuli pakottava tarve keventää oloaan. Yhä aavistuksen epäluuloisena hän kuulosteli ja katseli pälyillen ympärilleen hymähtäen kyltille ennen kuin avasi vetoketjunsa. Levottomammiksi väkisin pyrkivissä mietteissään hän lorotteli hankeen laajenevaa onkaloa. Veikko tajusi ajatuksiensa olevan vailla perusteita, eihän äskeinen sanailu nyt sentään niin vakavaa ollut. Siitä huolimatta painostava tunne sisällä pysyi ja tuntui voimistuvan. Tuuli ulisi pahaenteisesti, jos mahdollista jopa kovempana kuin hetki sitten. Veikko kumartui eteen päin pystyäkseen paremmin sulkemaan etumuksensa kohmeisiksi käyneillä sormillaan. Hänen sitä puuhastellessaan äkillinen normaalia voimakkaampi tuulenpuuska säikäytti häntä varsinkin, kun samalla kuului epämääräinen, jollain tapaa soiva ääni. Veikko ehti miettiä vajaan sekunnin ajan voisiko viulun kielen katkeamisesta lähteä tuollainen ääni, kunnes niskassa tärähti lujasti. Hänen viimeinen ajatuksensa tässä maailmassa oli, että Inarin pojat olivat sittenkin olleet tosissaan uhkailujensa kanssa.

 

– Et sie voi olla tosissas! Pohjois-Suomen pääkaupunki, elä kehtaa! – Joo joo. Kyllä se vaan niin on. Ajatelkaa nyt, asukasmäärä toistasataa tuhatta, työpaikkoja puolelle maakuntaa, jääkiekkoporukkaa tullaan kattomaan satojen kilometrien päästä. Eikö tuo nyt ole jo tunnustettu asia, että pääkaupunkihan tämä, ainakin epävirallinen sellainen. – Tuommosten tunnustajilta menee heleposti niskat nurin. Tämä mitään pohjoista ole. Aja sie kolme tuntia putkeen ylöspäin ja sitten voit puhua alkavasi pikku hiljaa lähestyä. – Niin! Rovaniemellekin matkaa on kolomatta sataa ja sekin on vielä etelässä kun ruvetaan kartalta katsomaan. Lopeta nyt jo tuo kisuaminen.

 

Harvoin olivat Marjatan Kuomissaan pitämät liukuesteet olleet yhtä tarpeen kuin tänä aamuna hänen taluttaessaan Kirreä Vaunutien reunalla. Hänen tarkoituksenaan oli kulkea Tuhkalan kautta Kuuselaan, sieltä moottoritien itäpuolelle ja toisen alikulun kautta takaisin Lintulaan. Yön aikana oli tuulen ja lopulta vesisateen kanssa nopeasti lauhtunut viisi astetta nollan yläpuolelle, jonka seurauksena ainut järkevä kulkupeli pyöräteillä olisi ollut potkuri. Marjatalla ei varusteineen ollut vaikeuksia, mutta koiran liukastelua kävi sääliksi. Niinpä oli helpotus, kun he pääsivät polun alkuun. Kirre veti melko pian hihnan tiukalle mikä omistajalleen oli merkki jonkin kiinnostavan hajun löytämisestä tiensä nelijalkaisen tarkkavainuiseen kuonoon. Vetoa ei kestänyt pitkään, vaan koira alkoi pian epäröidä ja vaikutti haluttomalta jatkamaan eteenpäin. Marjatta ihmetteli mikä lemmikille tuli. Ei tämä toki ensimmäinen kerta ollut, kun tällaista tapahtui. Ja tilanne oli lähes aina ennenkin mennyt ohi hänen lopulta pääsemättä selville mikä koiraa kulloinkin oli vedättänyt tai pidättänyt.

 

He lähestyivät häkkiä ja nyt Kirre kerta kaikkiaan pisti jarrut pohjaan. Marjatta tähyili eteensä, jossa tarkemmin lähilasien yli tiirailtuna näkyi hangessa oleva mytty. Hän tajusi välittömästi mitä siellä oli ja ymmärsi saman tien koiransa reaktion. Hänellä ei ollut mitään epäilystä maassa makaavan kunnosta sidottuaan talutushihnan käsivarren paksuisen koivun varteen ja lähestyessään vellova tunne vatsassaan elotonta miestä. Sydän pamppaillen hän kyyristyi varmistumaan tietonsa oikeellisuudesta ja tunnusteli miehen kaulaa pulssin toivossa. Ihon kylmyys todisti etäisen toivon turhuuden. Tämän kulkijaparan sykettä ei enää kukaan tuntisi. Marjatta nousi vapisevin polvin hienokseltaan pahoinvointia tuntien ja kaiveli puhelinta taskustaan astellessaan horjuen takaisin koiransa luokse.

 

– Eikä vain Pohjois-Suomen vaan koko Pohjois-Skandinavian pääkaupunkina pitävät. – Nyt, nyt, nyt loppuu tuo ennen kuin suututaan. Onkohan nuot Ruotsin ja Norjan puolella tästä sinun pääkaupungista kuulleetkaan? Tuliko sulla muuten Oula se leuku mukaan, jos käytäisiin kaveria vasiten kouluttamassa tuolla pihalla? – Jo vain se aina jonkunlainen on mukana. Narikassa takissa. – Elekää, elekää hyvät miehet nyt leikistä suuttuko. Minähän vaan mitä kirjoitetaan… – Meijän kanssa et leiki vakavilla asioilla. Hullumpaa harvemmin kuulee. No eläpä nyt karkaa!

 

Komisario Teurajärvi ja konstaapeli Häyrynen istuivat asemalla yhteisessä työhuoneessaan silmäillen uusimman tapauksen alustavia tietoja. Ne oli kasattu hätäkeskukseen tulleesta aamuisesta puhelusta ja ensimmäisinä tapahtumapaikalle saapuneen järjestyspoliisin partion sekä ambulanssihenkilökunnan raporteista. Heidät oli hälytetty viikonlopun vietostaan kiireellisesti palvelukseen, koska kyseiset ensitiedot viittasivat vakavan rikoksen mahdollisuuteen. Teurajärvelle kotiin soittanut päivystäjä oli ollut hyvin vakuuttunut henkirikoksesta.

 

Kyllähän tämä totisesti siltä vaikuttikin. Todennäköisesti humalatilassa ollut keski-ikäinen mies löytyy lauantaiaamuna lähiömetsiköstä niskat nurin vääntyneinä, kallon alaosassa takana varsin ilkeän näköinen ruhje. Kuvat uhrista nähtyään Häyrynen arveli miekkosta humautetun vähintään hallitunkilla kaaliin. Teurajärvi vanhempana katsoi asiakseen hillitä työparinsa hurjimpia teorioita sattuneesta. Hän kolarilaisena oli tottunut katsomaan asioita rauhallisesti, turhia johtopäätöksiä tekemättä ja mielikuvitustaan liian vauhdikkaaseen lentoon päästämättä. Häyrynen oli alkujaan Parkanosta, maatalon poikia. Sattuman oikusta kaksi noinkin etäällä toisistaan varttunutta poliisimiestä olivat nyt olleet reilun vuoden verran työparina suunnilleen puolessa välissä syntymäpaikkojaan kaupungissa, joka toiselle oli saman radan varressa pohjoisessa, toiselle etelässä. Niin se on suhteellista sijainti kartalla.

 

Hetken aiheesta keskusteltuaan kaksikolla oli melko yhtenevä käsitys siitä, että käynnistymässä oleva tutkimus tultaisiin viemään läpi tapon tai jopa murhan tutkintana. Tässä vaiheessa tällaiset arviot pidettäisiin kuitenkin poliisitalon seinien sisäpuolella. Uhri oli mahdollisimman pian kymmenien valokuvien ottamisen jälkeen kuljetettu pois maastosta ja uteliaitten kansalaisten näkyvistä tulevaa patologin syyniä varten. Tämä tultaisiin tekemään tapauksen luonteen vuoksi jo myöhemmin saman päivän kuluessa.

– Eiköhän me sitten lähdetä käymään paikan päällä, ehdotti Teurajärvi verkkaiseen tyyliin.

 

Vaikka tapahtumapaikalla käynti oli itsestäänselvyys ja jo koulutuksessa korostettu välttämättömyys, ei vanhempi poliisimies koskaan lakannut korostamasta sen merkitystä nuoremmilleen. Niin usein joku tyhjänpäiväiseltä alkuun tuntunut havainto oli tutkinnan edistyessä osoittautunut yhdeksi ratkaisevaksi lenkiksi rikoksen selvittämisessä. Monesti tuo havainto ei syntyhetkellään ollut herättänyt mitään ajatuksia, vaan oli vasta alitajunnan muihin paljastuneisiin seikkoihin yhdistelemänä tuottanut tulosta.

 

Niinpä kollegat vetivät palttoota niskaan ja lakkia päähän ja liukastelivat poliisitalon sisäpihalla odottavaan uudehkoon Opeliin, Häyrysen siviiliautoon. Nuorempi konstaapeli sompaili ajokin kadulle etelään päin. Kainuuseen johtavan valtatien ylitettyään he ohittivat Shellin huoltamon ja kohta toisella puolella tietä seisovan, entisen säveltäjän mukaan nimetyn musiikkitalon ja jatkoivat kohti Tuhkalaa. Pysäköityään kadun varteen poliisiauton perään he alkoivat tarpoa pitkin polkua kohti paikkaa, jossa Veikko Blad veti viimeiset henkäyksensä arvatenkin johonkin aikaan viime yöstä. Pitempään hän ei mitenkään ollut voinut löytämättä sijallaan maata.

 

Veikko Blad – niin heille oli jo erinäisistä henkilörekistereistä selvinnyt – oli poikamies, 25 vuotta paperitehtaalla töissä kulkenut paljasjalkainen paikkakuntalainen. Luultavasti hän oli ollut kaupungilla perjantai-iltaa viettämässä ja palaamassa yöksi kotiin. Sukulaisten ja työkavereiden jututtaminen aloitettaisiin jo tänään. Bladin viikonlopunviettosuunnitelmista pitäisi ottaa selvää. Sieltä se pikku hiljaa paljastuisi, mistä jutussa on kyse. Toivottavasti.

 

Miehet saapuivat häkille. Kaksi virkapukuista oli vartioimassa, ettei jälkiä sotkettaisi ennen tutkijoiden paikalla käyntiä. Tässä tapauksessa jäljistä ei tosin voinut juurikaan puhua, vaan nopeasti muuttunut keli vesisateineen oli tehnyt niistä tehokkaasti selvää. Miehet tervehtivät epämuodollisesti toisiaan ja lyhyen sananvaihdon jälkeen Teurajärvi antoi vahtihommaansa tylsistyneelle partiolle luvan poistua normaaleihin tehtäviinsä, minkä he ilomielin tekivät.

 

Häkin vieressä oli merkittynä kohta, josta Veikko oli aamulla löytynyt ja johon kaksikko oli valokuvien perusteella jo päässyt tutustumaan. Paikan päällä nähtynä tästä ei ensi silmäyksellä saanut tyhjää enempää irti. Kovaksi tallautunutta lumeen tehtyä polkua kahteen suuntaan, häkin oven edessä laajempi tampattu alue, jolle johti aurattu huoltotie ja jonka laidassa oli Bladin löytöpaikka. Hän oli maannut ihan verkkoaidan vieressä, jalkojensa välissä keltainen kuoppa. Varsin ilmeiseltä vaikutti, että Blad oli ollut tyhjentämässä rakkoaan, kun joku iski häntä niskaan käsittämättömän kovalla voimalla aiheuttaen kaularangan välittömän murtuman, minkä lausunnon he todennäköisesti tulisivat illemmalla patologilta saamaan. Oven edessä oli siellä täällä jään palasia, jotka hiljalleen sulivat lämpimässä ilmassa.

 

Teurajärvi kiinnitti nyt huomionsa aidassa olevaan kylttiin. Saman tien hän tarttui aisapariaan kyynärvarresta ja tämän mukanaan vetäen käveli vaistomaisesti kauemmas ovelta.

– Mitä se nyt? En ajatellut lähteä tanssiin kanssanne, herra komisario. – Taitaa olla parempi mennä vähän etemmäs. Ja jos aavistukseni yhtään osuu kohdalleen, taisi tämä juttu muuttua juuri tavanomaiseksi kuolemansyyn tutkinnaksi. Ei tainnut sittenkään tulla roskalehdille lisämyyntiä tästä tapauksesta. – No? Kuinka niin? – Veikkaanpa, että saadaan myös Kylmä-Kallelta vahvistus myöhemmin epäilykselleni.

 

Kylmä-Kalle, Teurajärven pitkään tuntema perhetuttu, oli tällä kertaa vastuussa uhrin ruumiinavauksesta. Häyrynen kuunteli kollegansa verkkaista selitystä tämän juuri keksimästä teoriasta.

 

– Blad siis oli ollut housun kevennyksellä, siitä ei liene epäilystä. Sepalus auki ja muuta syytä ei tässä paikassa moiseen ole olemassa. Siinä helposti tulee kumarruttua, kun pikku hönöissään taiteilee pakkasessa vetskaria, nappia ja vyötä kiinni. Mietipä vaan. Jos nyt juuri sillä hetkellä käy niin paha tuuri, että ylhäältä käsin tulee jotain niskaan, ei voi olla käymättä huonosti. Varsinkin, jos putoavalla esineellä on painoa riittävästi. – Kuten hallitunkilla. – Tsot tsot, ajatellaanpa vielä pikkusen. Yöllä siis oli kova tuuli. Poikkeuksellisen kova vuodenaikaan nähden ja vielä puuskainen. Tuonne ylös on varmaan talven aikana kertynyt sellaista mikä tuulella voi lähteä liikkeelle. Vai mitä arvelet?

 

Häyrynen katsoi Teurajärven sormen osoittamaan suuntaan, aitauksen keskellä seisovaa korkeaa mastoa. Siellä täällä roikkui eri kokoisia, vettä tippasevia jääpuikkoja. Hän laski katsettaan hitaasti mastoa pitkin alas, aina sen juurelle ja siirsi sen sitten tallotulla alueella lojuviin sulaviin sirpaleisiin. Ne olivat luultavimmin olleet melkoisen suuria puikkoja ennen putoamistaan alas. Edelleen vanhemman kollegan sormea seuraillen silmät osuivat häkkiaidassa hyvin näkyvillä olevaan kylttiin, jossa oli keltaisella pohjalla musta huutomerkki mustan kolmion sisällä sekä teksti, johon harvemmin kiinnitetään kummempaa huomiota: ”Varo mastosta putoavia jäitä”.

 

– Sinne meni etelän varis. – Hehe. Luulikohan tuo, että me tosissamme sitä? – Eipä tuo lie haitanne, vaikka luulikin. Joutaa tuo vähän pelkäämään mokoma. – Sulla tietenkään mitään leukua ole mukana? – No eipä niin. Mutta pullo on povessa. Mennäänkö? – Jo vain mennään. Konua? – Konua konua. – Hehheh.

 

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.