Dekkarinovellikilpailu: Otsolanhovi
OTSOLANHOVI
Teemu Tolvanen
”Pohjois-Suomen uutisista hyvää iltaa. Rovaniemen Hovioikeus on tänään
antanut päätöksensä suurta mielenkiintoa herättäneessä Rukan
rinnekoneonnettomuudessa. Syytettynä ollut rinnekonetta kuljettanut
kuusamolainen mies vapautettiin kaikista syytteistä. Hovioikeuden mukaan
riittäviä todisteita teon tahallisuudesta ei saatu. Syyttäjä vaati miehelle pitkää
vankeusrangaistusta taposta. Syyttäjän mielestä kyseessä ei ollut
onnettomuus, vaan koneen kuljettaja ajoi tarkoituksellisesti kielletyllä alueella
lasketelleen naisen päälle aiheuttaen tämän kuoleman…”
Jukka Ronkainen sulki turhautuneena television reistailevalla kaukosäätimellä
ja otti pitkän kulauksen juuri avaamastaan oluttölkistä. Lumihangessa
pikaisesti jäähdytetty Lapin Kulta maistui niin hyvältä kuin Ronkainen
muistelikin – juuri päättynyt puolen vuoden tipaton jakso oli tehnyt tiukkaa,
mutta kannattanut. Miehen paino oli pudonnut toistakymmentä kiloa.
Kevättalvella odottaisivat sekä vaimon että Ronkaisen omat viisikymppiset ja
pieni laihdutuskuuri ennen niitä kannatti ehdottomasti. Työuraa STT:n
toimittajana olisi jäljellä vielä hyvinkin 15 vuotta, mikäli terveys vain antaisi
myöten.
Vanhemmiten Jukan töiden painopiste oli siirtynyt yhä enemmän
rikosuutisoinnin pariin koko pohjoisen Suomen alueella. STT:stä oli viime
kesänä ehdotettu – säästöjen vuoksi tietenkin – että Ronkainen alkaisi hoitaa
myös Kainuun ja Pohjois-Karjalan rikosuutisointia paikallisten avustajien
eläköidyttyä, mutta mies oli kieltäytynyt kunniasta. Matkustamista tuli jo nyt
ihan riittävästi. Kuusamon Poussusta kun suuntasi parhaat päivänsä
nähneellä Saabilla jutun tekoon, niin kilometrejä tuli mittariin yleensä kuin
huomaamatta vähintään pari-kolmesataa reissua kohti.
Palattuaan tänään Sallasta haastattelemasta paikallista matkailuyrittäjää,
Ronkainen ajoi suoraan Otsolanhovin lomamökkialueelle Rukan
luoteispuolelle. Tuttu mökkien vuokraaja antoi hänen toisinaan hiljaisempana
kautena käyttää yhtä mökeistä saunomiseen. Tammikuu ei vielä ollut
matkailun sesonkiaikaa ja mökkien täyttöaste jäi vajaaksi. Ronkaisen oma
pihasauna paloi toissa kesänä salaman iskettyä siihen keskellä yötä.
Vakuutusrahat oli kyllä saatu, mutta uuden saunan rakentaminen harmillisesti
viivästyi edelleen. Ronkainen oli hyvin kiitollinen Otsolanhovin omistajalle. Jo
iäkkäällä leskimiehellä ei olisi ollut mitään syytä tällaiseen anteliaisuuteen.
Ronkainen oli aikoinaan tehnyt juttua majoitusalan verotuksen muutoksista ja
tutustunut häneen sitä kautta. Jukalle verotuksen kiemurat olivat hyvin tuttuja
hänen ammattinsa kautta. Leskimies kiitteli jälkeenpäin hyvistä vinkeistä
verottajan suuntaan ja aikoi muistaa sopivalla lahjalla myöhemmin. Tulipalon
jälkeen Ronkaiselle järjestyi lyhyeksi aikaa yöpymismahdollisuus
Otsolanhovista, kun saunapalo aiheutti pientä vahinkoa myös
päärakennukselle.
Rinnekoneonnettomuudesta annettu oikeuden päätös pyöri Ronkaisen
mielessä taukoamatta, kun hän avasi mökin kuistille johtavan takaoven. Hän
muisti, että kuistin nurkalla oli yleensä pressun alla pino halkoja saunan
lämmitystä varten. Jäisellä kuistilla kävely vaati varovaisuutta. Lumi narskui
kenkien pohjien alla ja ohut jääkerros murtui paukahdellen. Jostain kauempaa
kuului lumiauran kolinaa. Sylillinen halkoja riittäisi hyvin muutamaksi tunniksi.
Jukka laittoi saunan pesään tulen ja kuuli, miten puut paukahtelivat liekkien
tartuttua niihin. Lämpö levisi nopeasti myös viereiseen takkahuoneeseen.
Ronkainen otti puhelimensa esiin ja luki vielä kerran läpi oikeuden medialle
lähettämän sähköpostiviestin tuomiosta, joka ei poikennut käräjäoikeuden
tuomiosta miltään osin.
Kaksi talvea sitten sattunut onnettomuus oli ollut alusta asti tulenarka aihe
paikkakunnalla. Toimittajat olivat Rukakeskuksen johtoportaan kimpussa
välittömästi eivätkä antaneet rauhaa pitkään aikaan. Onnettomuudelle ei ollut
silminnäkijöitä ja pimeys oli haitannut myös pelastustoimia ja
tapahtumapaikan tutkintaa. Ainoa todiste oli kaukainen valvontakameran
kuva, jossa onnettomuus osittain näkyi. Rinnekoneen yllättävä kääntyminen
kohti hoidettujen rinteiden ulkopuolella lasketellutta lomalaista sai aikaan
huhumyllyn. Ajotietokoneesta selvisi, että koneen nopeus oli noussut ennen
osumaa huomattavasti. Kuljettaja vetosi tekniseen häiriöön, jolle hän ei ollut
voinut mitään. Kaasu ”hirtti” kiinni eikä ohjaus enää totellut käskyjä.
Onnettomuustutkintakeskuksen tutkimuksissa näihin väitteisiin ei saatu täyttä
varmuutta, mutta oikeus totesi silti, ettei kuljettaja törmännyt laskettelijaan
tahallisesti. Edes kuolemantuottamus ei tullut kyseeseen.
Hovioikeuskäsittelyn alla esitettiin teoria, jonka mukaan ”onnettomuus” olisi
tilaustyö. Useat Pohjois-Suomen hiihtokeskuksista olivat lähiaikoina
uusimassa rinnekonekalustoaan ja konevalmistajien kesken käytiin kovaa
kilpailua toimituksista. Villeimmän huhun mukaan eräs itäeurooppalainen
konevalmistaja olisi palkannut konetta kuljettaneen Jantusen ajamaan
tahallisesti jonkun päälle. Veriteko lavastettaisiin teknisestä viasta johtuneeksi
onnettomuudeksi ja Rukalle rinnekoneita toimittaneen konsernin maineeseen
tulisi tahra. Tämä nostaisi itäeurooppalaisten osakkeita myöhemmissä
tarjouskilpailuissa. Syyttäjäkään ei uskonut tarpeeksi tähän eikä ottanut
huhuja millään tavoin esille oikeussalissa. Luultavasti hän pelkäsi oman
maineensakin puolesta liikaa. Lehdistölle jopa Suomea laajemmin epäilyt
lavastetusta onnettomuudesta olivat herkkua. Ronkainen oli pysytellyt
suurimman kohun aikaan itse sivummalla, vaikka olikin käsiin saamiinsa
tietoihin perehdyttyään melko vakuuttunut, että hurjalta kuulostanut teoria
voisi olla jopa totta.
Rinnekonetta kuljettanut Jantunen oli totaalisen ummikko ja epäsosiaalinen
paikkakuntalainen. Ikänsä Kuusamossa asunut mies ei ollut koskaan käynyt
Kajaania etelämpänä, vaan pysytellyt synnyinseudullaan koko elämänsä.
Nuoruudenrakkautensa kanssa lopulta avioitunut Jantunen oli
Rukakeskuksen pitkäaikaisimpia työntekijöitä. Häntä pidettiin luotettavana ja
työnsä huolellisesti tekevänä mutta paikoin hieman arvaamattomana oman
tiensä kulkijana. Täysin kielitaidottomana hänellä ei uskottu olevan
minkäänlaisia kontakteja ulkomaisiin rinnekonevalmistajiin.
Viimeisimmän epäilyksen mukaan Jantusella oli apurinaan joku, joka hoiti
kontaktoinnin ulkomaille; joku, joka tunsi Rukan toimintaa riittävästi ja osasi
kertoa onnettomuuden tilaajille keskuksen käytännön asioista. Jantunen oli
itse siihen ihan liian tyhmä – hän pystyi kyllä tekemään likaisen työn, mutta
minkäänlaiseen suunnitelmallisuuteen mies ei kyennyt. Ronkaisen
toimittajatuttavan aiheesta kirjoittama artikkeli poistettiin verkosta jo sen
ilmestymispäivänä lukijoiden kiivaan palautteen takia.
Ronkainen havahtui mökin pihalta kuuluvaan moottorikelkan ääneen ja meni
ulko-ovelle tulijaa vastaan. Kiristinyt pakkanen iski häntä välittömästi kasvoille
ja nipisti paljaita käsivarsia. Erkki Julin sammutti parhaillaan
moottorikelkkaansa ja huusi Jukalle tervehdyksen metelin ylitse:
”Terve! Onko sauna lämmin jo?”
”Vielä kestää. Toin purtavaakin. Tule sisään, niin syödään ensin”, Ronkainen
vastasi. Erkki Julin oli hänen pitkäaikainen ystävänsä, jonka hän silloin tällöin
pyysi mukaansa saunomaan, kun Otsolanhovi oli käytössä. Julin oli Ronkaista
yli kymmenen vuotta vanhempi ja vielä täysillä työelämässä mukana
reistailevasta terveydestään huolimatta. Isokokoinen ja vatsakas mies
sairastui edellisenä talvena diabetekseen, joka rajoitti hänen elämäänsä
monella tavoin. Rakasta työtään Rukahovin järjestyksenvalvojana Julin ei
kuitenkaan ollut valmis jättämään. Vilkkaimmista viikonlopun yövuoroista hän
oli sentään luopunut jättäen ne nuorempien ja parempikuntoisten miesten
huoleksi. Julin kuului siihen harvenevaan järjestysmiesten kaartiin, jonka
lähes kaikki paikalliset tunsivat. Jopa monet turistit ympäri Eurooppaa
muistivat leppoisan kaljupään palatessaan tuttuun lomakohteeseen vuosi
toisensa jälkeen. Nuoremman järjestyksenvalvojaporukan keskuudessa
vaihtuvuus oli niin suurta, ettei asiakkaisiin enää muodostunut samanlaista
suhdetta kuin Julinin ikäluokan työntekijöillä.
Miehet söivät hyvällä ruokahalulla. Tammikuinen pimeys näytti kuin
paikoilleen jämähtäneeltä mökin ikkunoiden takana. Räystäistä tikarinterävinä
roikkuneet jääpuikot paljastivat mökkivanhuksen kärsivän lämpövuodoista.
Lumihanki oli kasvanut niin suureksi, että se ylsi jo melkein tupakeittiön
ikkunan alalaitaan asti. Myöhemmin kaverukset nauttivat saunan
rentouttavasta lämmöstä vaihtaen kuulumisia. Ronkainen oli aina pitänyt
Julinia mielenkiintoisena persoonana – välillä hän oli kuin ylivilkkaudesta
kärsivä nuori mies, joka ei ollut hetkekään hiljaa, kun taas toisinaan mies
vaipui omiin ajatuksiinsa ja näytti siltä, ettei noteeraa ympäristöään ollenkaan.
Työpaikalla hänestä nähtiin yleensä vain se vilkkaampi versio, joka tuli
loistavasti kaikkien kanssa toimeen.
”Satuitko näkemään Jantusta tänään? Taisi olla helpottunut”, Ronkainen kysyi
Julinilta, vaikka tiesi, ettei Julin halunnut ruotia tapausta.
”Kävi se iltapäivällä kioskin puolella ostamassa tupakkaa. Kättä heilautti.”
Vastaus oli vähäsanainen, kuten Ronkainen osasi odottaakin. Julin ja
Jantunen olivat pitkäaikaisia tuttavia.
”Vai niin. Eikös se siirtynyt sähkötupakkaan? Taisi olla pitkän linjan
tupakkamiehelle turha kokeilu.”
Hiljaisuus valtasi hämärän saunan. Julin paiskoi vettä kiukaalle totuttuun
tapaansa. Kumpikin miehistä joutui laskemaan päätään kuumuuden vuoksi ja
nojaamaan polviinsa. Jo valmiiksi liikaa kuumentunut kiuas synnytti lähes
polttavat löylyt. Saunan pieni ikkuna peittyi huuruun. Läheisellä hiihtoladulla
näkyi kovasta pakkasesta huolimatta sivakoijia, jotka hävisivät valaistuksen
vaikutuspiiristä pimeyttä kohti yksi toisensa jälkeen. Latu teki tällä kohtaa
voimakkaan mutkan ja hiihtäjien matka jatkui heti sen jälkeen raskaaseen
ylämäkeen takaisin kohti Rukan keskusta.
”Sano minun sanoneen, että Jantunen selvisi taposta kuin ihmeen kaupalla.
Tai murha se oli. Selvä tapaus, mutta mitenpä sen todistat, kun ukon kontakti
ulkomaille jäi selvittämättä. Pelkät epäilykset eivät riitä. Sinuakin joissain
puheissa epäiltiin, oliko syytäkin”, Ronkainen heitti Julinia leikkisästi kylkeen
tönäisten.
”Mistä lähtien te toimittajat olette salapoliiseiksi ryhtyneet? Eiköhän oikeus
osaa nämä tapaukset ratkoa. Sitä varten ovat lakia lukeneet”, Julin tuhahti.
Vastauksen hyökkäävyys sai Ronkaisen ihmettelemään. Julin tupisi vielä
jotain itsekseen, mutta sanoista ei saanut mitään selvää. Kiuaskivien sihinän
synnyttämän äänen takaa erottui Julinin puhelimen soittoääni, joka ei
lakannut pitkään aikaan. Jollain oli selvästi miehelle tärkeää asiaa. Erkki siirtyi
pesuhuoneen kautta takkahuoneeseen. Ronkainen huomasi kohta ystävänsä
selaavan puhelintaan. Jukka otti viileän suihkun ja nappasi pyyhkeensä
pesuhuoneen naulakosta.
Ronkainen oli jo nuorena oppinut, että toimiva itsesuojeluvaisto voi pelastaa
ihmishenkiä. Kenties juuri tämä vaisto sai hänet kääntämään päätään.
Vasemman silmän näkökenttä rekisteröi Erkki Julinin kädet pään yläpuolelle
kohotettuina valtavan kokoinen koivuklapi tiukasti kämmenten puristuksessa.
Ison miehen liike ei ollut kaikkein terävintä, mutta vipuvartta oli kuitenkin niin
paljon, että klapi lähestyi Ronkaisen päätä kohtalokkaalla vauhdilla. Ilman
väistöliikettä isku suoraan päähän olisi saanut rumaa jälkeä aikaan.
Ronkainen ehti väistäessään kiitellä laihtumistaan, sillä entisessä kunnossaan
hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuutta päästä Julinin raivonpurkauksen
alta sivuun. Nyt koivuklapi mätkähti suoraan wc-istuimen säiliöön tehden
posliiniin pienen halkeaman.
Julin ähkäisi voimakkaasti ja menetti tasapainonsa kiroilun säestämänä.
Noituminen katkesi sillä samalla hetkellä, kun hän löi päänsä wc-istuimen
reunaan. Ronkainen näki, miten kaakelilattia miehen pään alla alkoi värjäytyä
punaiseksi. Säikähtäneenä hän tarkisti Julinin pulssin kaulavaltimolta.
Ruumista tähän hetkeen ei haluaisi kukaan. Ronkainen helpottui, kun syke
hänen sormiensa alla oli tasainen. Tajuttomuuden tila vaikutti sellaiselta, ettei
Erkistä olisi hetkeen uhkaa.
Julinin älypuhelin hälytti taas takkahuoneen penkillä. Ronkainen asteli
puhelimen luokse ja otti luurin käteensä. ”Jantunen” luki puhelimen näytössä.
Jukka odotti, että ärsyttävyyden huippua lähennellyt soittoääni vaimeni ja
kaivoi oman puhelimensa esille naulakossa roikkuvien farkkujensa taskusta.
Rispaantunut nahkotelo kaipasi pikaista vaihtoa uuteen.
”Ronkainen terve. Laitapa tulemaan pari autoa tänne Otsolanhovin mökeille.
Niin ja ambulanssi myös kiireesti. Minä laitan tarkan osoitteen kohta viestillä.
Taidan tietää, kuka Jantusen kumppani oli… Niin, niin, juuri niin. Tule itsekin
paikalle, niin kerron. Joo, terve.” Vanha koulu- ja armeijakaveri, ylikonstaapeli
Salminen oli ainoa henkilö poliisissa jolle Jukka saattoi soittaa suoraan tämän
henkilökohtaiseen numeroon. Ronkainen päätti puhelun ja jäi odottamaan
poliisien tuloa. Tapahtumat olivat hetki sitten edenneet nopeasti. Ronkainen
huomasi käsiensä vapisevan ja sydän takoi rintalastan alla kuin kovimman
intervalliharjoittelun aikana joskus nuorempana. Tällainen odottamaton
episodi ei ollut toimittajille jokapäiväistä. Vaikka Jukka olikin uransa varrella
nähnyt monenlaista, niin tätä ennen hän ei ollut joutunut suoran hyökkäyksen
kohteeksi. Satunnaiset epämääräiset uhkailut hän oppi jo kauan sitten
jättämään omaan arvoonsa, mutta pitkäaikaisen tuttavan puolelta tullut
tappoyritys sai paksunahkaisenkin toimittajan säikähtämään. Yksi asia olisi
kuitenkin varma: Jantusen tapausta käsiteltäisiin vielä oikeudessa. Siinä
istunnossa syytettyjen penkillä istuisi myös Erkki Julin.
Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.
