Dekkarinovellikilpailu: Puuntökkääjä

PUUNTÖKKÄÄJÄ

Mika Riihiaho

 

Tammikuisen tuiskumyräkän jälkeinen aamu alkoi hitaasti valjeta. Ensin auringon punerva alkoi hyväillä tykkykuusten latvoja antaen kohta valoa jo rungonmyötäisesti painuneiden raskaiden lumipeitteisten oksienkin päälle. Nainen tarpoi hitaasti lumikengillään pehmeässä lumessa vaaran etelärinnettä. Mukana kahlasi hänen uskollinen toverinsa, jo nuoruuden päivänsä ohittanut mustavalkoinen spanieli. Enimmäkseen verkasliikkeinen lemmikki seuraili naisen tekemää jotosta, välistä koira teki pieniä poikkeamia emäntänsä jaloista nuuhkien lunta, saattoi hetken kaivella jotain lumen alta vainuamaansa.

 

Parivaljakko kaarsi vaaran rinteestä alaspäin, kohti vanhoja pajukoituneita viljelyksiä. Entiset pellot sijaitsivat kahden vaaran välisessä laaksossa. Puiden lomassa häämöttävää vanhaa viljelystien aukkoa oli helpompi seurata. Vieressä muutamien tiheässä seisovien kuusien takaa kuulsi kymmenkunta vuotta sitten hakattu aukea, jossa sieltä täältä hangen pinnan puhkaisi kuusentaimien latvuksia.

 

Lähellä vanhojen viljelysten reunaa, hakkuuaukean laidassa, koira pysähtyi äkisti ja tuijotti eteensä. Edessä ei näkynyt mitään. Koira vingahti. Sitten se piti hetken toista etutassuaan ilmassa, aivan kuin empien astuako emännän turvalliselta lumikenkäjäljeltä sivuun. Pienen hetken päästä se uskaltautui hyppäämään upottavaan hankeen ja kuono lunta viistäen kahlasi viiden, kuuden metrin päähän naisesta. Spanieli työnsi nokkansa lumeen, syvemmälle ja syvemmälle, päästeli aivastusta muistuttavia ääniä ja otti lopulta etutassunsa avuksi. Nuuski, murahti ja alkoi kaivaa.

 

Nainen seurasi huvittuneena seuralaisensa toimia. Jotain tummaa alkoi pilkistää lumen alta. Etutassujen työskentelytahti kiivastui, esiin tuli yhä enemmän tummaa…kovaa…sitten pehmeää…kangasta. Naistakin alkoi löytö kiinnostaa. Hän harppoi vähän lähemmäksi.

 

Takki. Takin hiha. Kinnas. Ranne. Ihmisen ranne.

 

— Komisario Erkki Lehto ryhtyi kaapimaan varovasti lunta ruumiin päältä ja ympäriltä, sentti sentiltä, huolella. Päällimmäinen kerros oli kevyttä vitiä, alla hiukan tuiskuttanutta, kerroksittain pakkautunutta lunta. Lehdon pari, Ahti Lampi, otti kuvia.

 

Ruumis oli kuusikymppinen mies. Pukeutunut tummanruskeaan, paikallisesti niin tyypilliseen Jahti-Jakt metsästysasuun ja saman sarjan oranssiin hirvipipoon. Toisessa, kehon alle jääneessä kädessä miehellä oli musta nahkakinnas. Toinen käsine oli hangella erillään ruumiista, sillä se oli irronnut vainajan kädestä koiran temmeltäessä löydöksensä kanssa ennen kuin koiran ulkoiluttaja oli ehtinyt estämään suuremmat tutkintaa vaikeuttavat vahingot. Jalassa onnettomalla oli kumisaappaiden lisäksi Erä-lehden testivoittajaksi selviytyneet ranskalaiset lumikengät. Eipä tullut tästä miehestä voittajaa, ajatteli työhönsä hieman kyynistynyt Lehto.

 

Paikallisen sääaseman tiedot vahvistivat, että uhrin päälle kertynyt lumi oli tullut aamuyön ja aamun aikana. Ensin oli tuiskuttanut melko lauhaa lunta, sitten sää oli pakastunut ja lumisade oli muuttunut vitisemmäksi, kevyeksi pumpulimaiseksi hötylumeksi. Kaikkiaan lunta oli kertynyt noin 15 senttiä, joihinkin tuulen kinostamiin kohtiin enemmänkin. Aika tuore tapaus siis.

 

Kertyneen lumen alta tapahtumapaikalla häämötti moottorikelkan jättämiä uria. Tarkemmin jälkiä tutkiessaan Lehto ja Lampi pystyivät seuraamaan maastossa kulkeneen kelkan reitin. Se oli poikennut läheiseltä turistien suosimalta kelkkareitiltä kohti hylättyjä viljelyksiä, ylittänyt suopeltojen alavimmalla kohdalla kulkevan puron, jatkanut matkaansa viljelyksille johtavaa tieuraa kohti kuusilla istutettua taimikkoa, jossa se oli ajellut ristiin rastiin. Sitten se oli jyrkästi kääntynyt kohti ruumiin löytöpaikkaa. Aivan kuin kelkka olisi ensin törmännyt uhriin, pakittanut ja törmännyt uudestaan. Ei voi olla. Olihan näillä tienoilla ajettu kyllä kelkalla suden, ahmankin päälle. Ensin jahdattu uupunut eläin henkihieveriin, sitten jyrätty useita kertoja yli. Poromiesten tekosia? Tai muiden petoeläimiä vihaavien. Mutta että ihmisen päälle!

 

Lopulta kulkuneuvo oli palannut kelkkareitille ja kääntynyt kohti läheistä laskettelukeskusta, jonka juurella sijaitsee paljon lomamökkejä. Reitillä uudet hurjapäät olivat jo antaneet peukaloidensa puhua kaasutellessaan tuoreen lumen peittämällä leveällä baanalla. Jälkien seuraaminen oli mahdotonta!

 

Pahus, kun ei olisi satanut lunta, ajatteli Lehto. Niin ja jos Suomessakin moottorikelkan telamatossa olisi pakollinen rekisterinumero tai muu vastaava tunniste, niin tämähän olisi helppoa. Jos ja jos. Kelkan tarkka yksilöinti on hankalaa, vaikka joku olisi sen nähnytkin. Kulkupelit ovat keskenään hyvin samannäköisiä, rekisterikilpi on mitättömän pieni ja kiinnitetty kelkan rungon sivuun juuri kuljettajan säären kohdalle. Valvontakamerakaan ei tunnistaisi kelkkaa, saati kuskia.

 

Hiukan turhautuneina tutkijat ryhtyivät vielä siirtelemään lunta laajemmin uhrin löytöpaikan ympäriltä. Lunta kaapiessaan Lehto havaitsi läheisen männyn kyljessä tuoreen osumajäljen. Parkkia oli irronnut melkoinen kappale aivan puun vaaleaan nilakerrokseen saakka. Puun juurelta löytyi kaksi keltamustavihreää muovinkappaletta, toinen isompi, noin 15 x 15 senttiä, ja toinen pienempi.

 

Tarkemmissa tutkimuksissa ruumiista löytyi ruhjeita. Vasen polvi oli lähes murskaantunut ja saman jalan sääri oli poikki. Vasemmassa kyljessä oli violetin värisiä, lähes mustanpuhuvia verenpurkaumia, neljä kylkiluuta oli murtunut, kasvoissa oli lieviä ruhjeita. Lopullinen kuolinsyy oli vakava keuhkovamma. Mutta erityisen mielenkiintoisia patologin mielestä olivat selässä näkyvät poikittaiset, säännönmukaiset mustelmaiset viirut, aivan kuin joku telamatolla varustettu laite olisi vyörynyt uhrin yli.

 

Ruumis tunnistettiin paikalliseksi isännäksi, Antti Heiniläksi. Naapureiden mielestä mukava mies, tavallinen metsästystä, kalastusta ja metsätöitä harrastanut pohjoissuomalainen äijä. Oli hän toki lukion käytyään opiskellut metsäalaa ja sen jälkeen tehnyt monenmoista. Hän oli asunut kotitilallaan pienessä kylässä, työskennellyt enimmäkseen kausityöntekijänä Metsähallituksen leivissä, suunnitellut leimikoita, kulkenut aikanaan pystymitassa, laskenut kiintokuutioita tukkilanssissa, opastanut metsänistuttajia, raivaajia ja matkailijoitakin. Lähitienoolle oli rakennettu viime vuosikymmenten aikana vaellusreittejä ja laavuja, kunnostettu autiotupia, entisöity tammukkapuroja, rakennettu siltoja, virkistysalueita ja sen sellaista. Ne olivat olleet Antille mieluisia hommia.

 

Elämänkumppania Antti ei ollut löytänyt. Naapurin rouvan mukaan ottajia olisi kyllä ollut – erityisesti se yksi komentelevainen, omasta rallitallista haaveileva nainen – mutta Antti oli ollut tässä suhteessa tarkka. Morsiamen olisi kuulemma pitänyt olla naisellinen, raitis, ensikertalainen, ehdottoman rehellinen ja uskollista sorttia, osata nylkeä kotiin repussa kannettu teeri ja perata ne harjukset ja taimenet, joita Antti mieluusti pyydysti.

 

Ystävällinen, vaatimaton, leppoisa, yhteistyöhaluinen olivat adjektiiveja, joita Lehto kuuli vainajasta. Mutta tarkka omaisuudestaan ja naapurin isännän mukaan Anttia oli harmittanut se, että annettuaan luvan rakentaa kelkkailureitti mailleen, reilun puolenkilometrin päähän asuintalostaan, kelkkailijat luvatta poikkesivat tuon tuostakin reitiltä ja suuntasivat kohti Antin kotia.

 

Muitakin harmeja Antilla oli naapureiden mukaan ollut. Reilu vuosikymmen sitten hän oli kieltäytynyt myymästä talonsa vierestä maapalaa eräälle rakennustoimintaa harjoittavalle kaupunkilaiselle. Ostaja oli havitellut noin viidestä kymmeneen hehtaarin maa-alaa. Olisi kuulemma halunnut rakentaa loma-asunnon, aika hulppean sellaisen ja hankkia lisäksi nykyään muodissa olevan puuhapalstan, kuten mies oli kuvaillut. Lopulta kaksikin hehtaaria olisi riittänyt, mutta Antti ei ollut suostunut myymään. Olisi tullut liian lähelle. Ostaja suutahti. Oli Antin kertoman mukaan tottunut saamaan sen, mitä halusi.

 

Myymisen sijaan Antti oli päättänyt uudistaa vanhoja metsiään hakkaamalla pieniä aukkoja. Paikallisen metsänhoitoyhdistyksen neuvoja kertoi, että Antti oli Metsäkeskuksen suosituksia noudattaen jättänyt mukavia pieniä metsiköitä lintujen ja jänisten piileskellä. Samoin niin sanotuiksi metsälakikohteiksi oli jätetty kaksi lähdettä ja lehtomaisema, luontoa halusi mies kunnioittaa. Tunnollisena miehenä hän oli hakenut kunnalta, läheiseltä matkailuyritykseltä ja naapureilta maisematyöluvatkin, olihan kyseessä monille matkailijoille tärkeä virkistysalue. Hakkuun jälkeen alue oli muokattu kevyesti äestäen, jotta syviä jälkiä ei jäänyt maaperään. Lopuksi Antti oli istuttanut kasket huolella ja harkiten. Sisarelleen mies oli kertonut ajatelleensa tämän lapsia, joita oli neljä. Tässä kohoaisi hyvä metsä sitten, kun Nea, Ville, Aapo ja Sini olisivat varttuneessa iässä.

 

Muutaman vuoden kuluttua hakkuista ja istutuksista kaskille oli kasvanut upea marjamaa. Valoa saatuaan mustikat ja vadelmat kukoistivat. Eräänä loppukesän aamuna Antin yllätykseksi hänen pihaansa oli saapunut pari autollista thaimaalaisia marjanpoimijoita oransseilla postin väreihin maalatuilla Toyotoillaan. Myöhemmin Antti oli kertonut naapureilleen, että nämä innokkaat ja hymyileväiset marjastajat olivat anteeksipyydellen lähteneet hänen kerrottuuaan kasken olevan liian lähellä taloa. Mutta tämä pyyntö ei ollut tehonnut suomalaiseen marjastajaan. Hän oli pysäköinyt suuren, mustan maastoautonsa Antin pihatien liittymään parinkymmenen metrin päähän talosta. Kovin määrätietoinen nainen oli ilmoittanut oitis Antin nähdessään, että hänellä oli jokamiehen oikeudet, joten turha estellä. No mitäpä siinä, niinhän se oli, oli isäntä harmitellut. Naisen maasturi alkoi olla tuttu näky tien laidassa. Pian auton ja marjastajan havaittuaan muutkin marjanpoimijat olivat opastuneet paikalle. Ei Antti ollut itse ehtinyt saada viereisen kasken mustikoista ja vadelmista juuri mitään – massiivisen mies- ja naisylivoiman edessä oli nöyrryttävä. Vain muutama usein nähty auton rekkari oli jäänyt Antin ja naapureiden saaliiksi. Kaupunkilaisia.

 

Myöhemmin syksyllä, metsästysaikaan, sama musta auto oli ollut pysäköitynä Antin talon lähistölle. Laukauksia oli kuulunut lähistön taloihin silloin tällöin. Metsästyslupa oli vain kyläläisillä, maasturimiehelle sitä ei ollut annettu. “Rouva poimii marjat, herra metsästää riistan”, totesivat naapurit Lehdolle. Talvisin Antin kasket olivat muuttuneet kelkkailijoiden testiradaksi. Tasaisiksi lanatut kelkkareitit ja urat oli kuulemma ajan hengen mukaan ”niin nähty”. Nyt kauppansa tekivät lyhyiden “pätkäkelkkojen” sijasta pitkätelaiset ja voimakkaat syvänlumen mallit. Niilläkään ei olisi saanut ajaa urien ulkopuolella muuten kuin maanomistajan luvalla. Antti oli ollut huolissaan kaskelle istuttamastaan taimikosta.

 

Aluksi Antti ja naapurit olivat pitäneet reitiltä hairahtuneita kelkkailijoita vahinkotapauksina. Niinpä maanomistaja oli pystyttänyt kasken reunaan kansainvälisellä kuvasymbolilla varustetun kyltin, jossa oli kelkkailun kieltävä kuva ja
vielä lisätekstinä “taimikko”. Kerran sitten tuo kieltokyltti oli ajettu kumoon. Se viimeistään oli saanut Antin ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta. Halusiko joku tehdä hänelle vartavasten kiusaa? Hän oli käynyt mielessään läpi kaikki kyläläiset. Tietääkseen hänellä ei ollut vihamiehiä, isävainaansa oli ollut pidetty ukko. Samoin isoisä. Hän ei ollut saanut mieleensä mitään mahdollista syytä kiusantekoon. Tekijän täytyi olla joku muu kuin kyläläinen. Kuka? Miksi?

 

SE moottorikelkka tuli aina aamuyöstä, oli Antti kertonut kahvitellessaan silloin tällöin naapureidensa kanssa. Jälki oli ilmestynyt yleensä ensimmäisen kerran tammikuussa, kun lunta on talvesta riippuen noin puolisen metriä. Jos lumi on pehmeää, se painahtaa kelkan painon alla 20-30 senttiä ja aiheuttaa sen, että juuri lumen pinnan alla tai siinä rajakohdassa olevat istutustaimien latvat katkeavat jäädessään kelkan alle. Talven toinen keikka oli ajettu maaliskuussa, hiihtoloman jälkeen. Molempien talven vierailujen aikana tai heti niiden jälkeen satoi aina lunta. “Sattumaako”, pohti myös komisario Lehto.

 

Metsänhoitoyhdistyksen mies kertoi Lehdolle, että alueen isäntiä suututtivat moottorikelkoilla aiheutetut metsävahingot ja selvensi, että kun latva katkaistaan, taimi pyrkii muodostamaan uuden. Syntyy ”puuntarreja”, haaralatvaisia, kasvuhäiriöisiä ja pensasmaisia puita, jotka eivät ikinä saavuta arvokasta sahapuun muotoa. Metsänomistajalle jää savotasta vain murusia, puusta saa ainoastaan selluaineksen hinnan, jos sitäkään. Hän oli laskenut Antin menettäneen yhdessä aamuyössä satoja laaturunkoja, vuosien aikana tuhansia.

 

Murhatutkimuksen edetessä komisario Lehto ajeli kaverinsa Sepon luokse, jonka tiesi olevan haka kelkka-asioissa. Nähtyään moottorikelkan muovinkappaleet vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä. Lynx Boondocker, ainakin 2016- mallissa tätä muovikatetta. Puuntökkääjäksi Boondockeria ammattipiireissä kutsuvat. Ekstreemivehje umpilumeen. Puuntökkääjä – kas kun ei ukontökkääjä – ajatteli Lehto. Jonkun kelkasta puuttuu pari muovinpalaa.

 

Lehto näppäili itsensä nettisivustolle, jossa kelkat ynnä muut härvelit vaihtavat omistajaa. Herranjestas tätä kelkkojen määrää, satoja ja taas satoja erilaisia. Hakukoneen rajausten jälkeen potentiaalisia puuntökkääjiä alkoi löytyä, mutta vieläkin liikaa.

 

Lopulta kaksi kulkupeliä kiinnitti Lehdon huomion siinä, että kelkoista oli näytetty vain oikea sivukuva. Yleensä esillä oli molemmat sivuprofiilit. Myyjät yksityisiä. Pikaiset soitot nimettömänä ostelijana. Mahdollisiin puutteisiin kelkanomistajat ottivat vaisusti kantaa. Ensimmäinen kertoi käytetyssä luonnollisesti näkyvän käytön jälkiä, enimmäkseen naarmuja. Toinen kertoi vaihtaneensa vasemman puolen moottorisuojan. Oli kuulemma juuri lisäksi huollettu eli todella hyvässä kunnossa.
Lehto epäili nykyhuoltojen työmoraalia, jolloin myyjä yltyi kehumaan kaupunkinsa huoltoa ammattimaisuudesta. Tulihan se huoltoliikkeen nimikin sieltä.

 

Vierailu valtuutettuun kelkkahuoltoon. Vastaanoton nuorimies muisti asiakkaansa hyvin. Pitkäaikainen asiakas, joka ajaa yleensä vähän, vaihtaa kelkkansa parin vuoden välein ja on siirtynyt ekstreemiin eli umpiseen.

 

Vähitellen kuva alkoi aueta. Yli-innokkaan marjastajan ja metsästäjän auto ja huollettu Lynx Boondocker kuuluivat Trafin mukaan samalle menestyksekkäälle miehelle, joka vuosia sitten oli joutunut pettymään maanahankintapuuhissaan. Jos mies ei saanut haluamaansa, hän mitä ilmeisimmin ainakin halusi hallita halunsa kohdetta.

 

Sitten ilmestyi ongelma. Mies, johon jäljet näyttivät vääjäämättömästi johtavan, oli ollut surman aikana todistettavasti työmatkalla Tallinnassa. Komisario Lehto palasi pettyneenä lähtöruutuun. Hänellä oli ruumis, mutta ei tekijää. Ratkaisemattomat jutut kismittivät häntä, tästä piti tulla viimeinen askel kohti ylikomisarion virkaa.

 

— Huhtikuisen iltapäivän aurinko kohotti lämpötilan jo reilusti plussalle. Nainen kulki koiransa kanssa sohjoisessa lumessa, vanhan viljelystien uraa vaaran etelärinnettä alas, kohti hylättyjä suoviljelyksiä. Tien vieressä, hakkuuaukon kohdalla, nainen ja koira pysähtyivät ja katselivat kaskelle. Lumi hupeni silmissä. Sieltä täältä ponnahteli esiin lumesta vapautuvia kuusenlatvoja. Nainen hymähti, komensi tottuneesti koiraansa ja poimi viestin puhelimestaan: “Kelkkanne huolto on valmis”.

 

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.