EI VARA VENETTÄ KAADA

Janne Potila

Veikko käveli tapansa mukaan sivukatuja suunnan pääväylän Lintujärventien sijaan. Näin hän yleensä palasi kotiinsa niinä viikonloppuöinä, jolloin oli Kuuselassa sijaitsevasta rivitaloasunnostaan kaupungin rientoihin onnikkakyydillä lähtenyt. Ratapiha huokui helmikuista kylmyyttään verkkoaidan takana Veikon oikealla puolella hänen jatkaessaan pyörätien pätkää Tuhkalan puutaloalueelle. Siellä hän kotiaan lähestyessään poikkesi hetken mielijohteesta tieltä harvaan männikköön johtavalle koiranulkoiluttajien talvikuljettavana pitämälle polulle. Vajaan puolen metrin levyinen kovaksi tampattu väylä mutkitteli hangessa takaisin junaradan lähistölle, josta virallisemmat reitit olivat kulkijan väliaikaisesti etäännyttäneet. Rautatie oli Veikolle tullut niin tutuksi, ettei hän kotonaan enää pitkään aikaan ollut junien ääniä noteerannut. Ei, vaikka vieras niistä saattoi häiriintyä jopa ikkunoiden suljettuina ollessa.

Puiden lomassa mieleen hiipi valomerkin jälkeinen sanaharkka kahden Veikolle ennestään oudon miehen kanssa. He olivat kolmistaan istuneet sopuisaa iltaa parin tunnin ajan, mutta jostain syystä mielipide-erot olivat tarjoilun hiivuttua vakavoituneet hyväntahtoista vinoilua pitemmälle. Miehet olivat Inarista pois, asustelivat Rovaniemellä ja Kemissä ja olivat nyt olleet vieläkin etelämmässä rilluttelemassa viikonlopun ajan. Poistumista edeltävä sanailu oli Veikon mielestä ollut hieman liian uhkaavaa ja hän oli lähtenyt vauhdilla, jättäen Lapin miehet kaksistaan. Aiempaa uhkaavammilta puheet tuntuivat nyt yksinäisellä kävelymatkalla, kaupungin valojen matalalla kulkevien pilvien alareunan kautta heijastamassa viileässä valossa. Yhä nopeammin pilvet liikkuivatkin puuskittain puhaltavassa, kiihtyvässä tuulessa. Lämpötila oli nousemaan päin, mutta navakoituvan viiman vuoksi sitä ei juurikaan huomannut.

Häkille saavuttuaan Veikolle tuli pakottava tarve keventää oloaan. Yhä aavistuksen epäluuloisena hän kuulosteli ja katseli pälyillen ympärilleen hymähtäen kyltille ennen kuin avasi vetoketjunsa. Levottomammiksi väkisin pyrkivissä mietteissään hän lorotteli hankeen laajenevaa onkaloa. Veikko tajusi ajatuksiensa olevan vailla perusteita, eihän äskeinen sanailu nyt sentään niin vakavaa ollut. Siitä huolimatta painostava tunne sisällä pysyi ja tuntui voimistuvan. Tuuli ulisi pahaenteisesti, jos mahdollista jopa kovempana kuin hetki sitten. Veikko kumartui eteen päin pystyäkseen paremmin sulkemaan etumuksensa kohmeisiksi käyneillä sormillaan. Hänen sitä puuhastellessaan äkillinen normaalia voimakkaampi tuulenpuuska säikäytti häntä varsinkin, kun samalla kuului epämääräinen, jollain tapaa soiva ääni. Veikko ehti miettiä vajaan sekunnin ajan voisiko viulun kielen katkeamisesta lähteä tuollainen ääni, kunnes niskassa tärähti lujasti. Hänen viimeinen ajatuksensa tässä maailmassa oli, että Inarin pojat olivat sittenkin olleet tosissaan uhkailujensa kanssa.

– Et sie voi olla tosissas! Pohjois-Suomen pääkaupunki, elä kehtaa! – Joo joo. Kyllä se vaan niin on. Ajatelkaa nyt, asukasmäärä toistasataa tuhatta, työpaikkoja puolelle maakuntaa, jääkiekkoporukkaa tullaan kattomaan satojen kilometrien päästä. Eikö tuo nyt ole jo tunnustettu asia, että pääkaupunkihan tämä, ainakin epävirallinen sellainen. – Tuommosten tunnustajilta menee heleposti niskat nurin. Tämä mitään pohjoista ole. Aja sie kolme tuntia putkeen ylöspäin ja sitten voit puhua alkavasi pikku hiljaa lähestyä. – Niin! Rovaniemellekin matkaa on kolomatta sataa ja sekin on vielä etelässä kun ruvetaan kartalta katsomaan. Lopeta nyt jo tuo kisuaminen.

Harvoin olivat Marjatan Kuomissaan pitämät liukuesteet olleet yhtä tarpeen kuin tänä aamuna hänen taluttaessaan Kirreä Vaunutien reunalla. Hänen tarkoituksenaan oli kulkea Tuhkalan kautta Kuuselaan, sieltä moottoritien itäpuolelle ja toisen alikulun kautta takaisin Lintulaan. Yön aikana oli tuulen ja lopulta vesisateen kanssa nopeasti lauhtunut viisi astetta nollan yläpuolelle, jonka seurauksena ainut järkevä kulkupeli pyöräteillä olisi ollut potkuri. Marjatalla ei varusteineen ollut vaikeuksia, mutta koiran liukastelua kävi sääliksi. Niinpä oli helpotus, kun he pääsivät polun alkuun. Kirre veti melko pian hihnan tiukalle mikä omistajalleen oli merkki jonkin kiinnostavan hajun löytämisestä tiensä nelijalkaisen tarkkavainuiseen kuonoon. Vetoa ei kestänyt pitkään, vaan koira alkoi pian epäröidä ja vaikutti haluttomalta jatkamaan eteenpäin. Marjatta ihmetteli mikä lemmikille tuli. Ei tämä toki ensimmäinen kerta ollut, kun tällaista tapahtui. Ja tilanne oli lähes aina ennenkin mennyt ohi hänen lopulta pääsemättä selville mikä koiraa kulloinkin oli vedättänyt tai pidättänyt.

He lähestyivät häkkiä ja nyt Kirre kerta kaikkiaan pisti jarrut pohjaan. Marjatta tähyili eteensä, jossa tarkemmin lähilasien yli tiirailtuna näkyi hangessa oleva mytty. Hän tajusi välittömästi mitä siellä oli ja ymmärsi saman tien koiransa reaktion. Hänellä ei ollut mitään epäilystä maassa makaavan kunnosta sidottuaan talutushihnan käsivarren paksuisen koivun varteen ja lähestyessään vellova tunne vatsassaan elotonta miestä. Sydän pamppaillen hän kyyristyi varmistumaan tietonsa oikeellisuudesta ja tunnusteli miehen kaulaa pulssin toivossa. Ihon kylmyys todisti etäisen toivon turhuuden. Tämän kulkijaparan sykettä ei enää kukaan tuntisi. Marjatta nousi vapisevin polvin hienokseltaan pahoinvointia tuntien ja kaiveli puhelinta taskustaan astellessaan horjuen takaisin koiransa luokse.

– Eikä vain Pohjois-Suomen vaan koko Pohjois-Skandinavian pääkaupunkina pitävät. – Nyt, nyt, nyt loppuu tuo ennen kuin suututaan. Onkohan nuot Ruotsin ja Norjan puolella tästä sinun pääkaupungista kuulleetkaan? Tuliko sulla muuten Oula se leuku mukaan, jos käytäisiin kaveria vasiten kouluttamassa tuolla pihalla? – Jo vain se aina jonkunlainen on mukana. Narikassa takissa. – Elekää, elekää hyvät miehet nyt leikistä suuttuko. Minähän vaan mitä kirjoitetaan… – Meijän kanssa et leiki vakavilla asioilla. Hullumpaa harvemmin kuulee. No eläpä nyt karkaa!

Komisario Teurajärvi ja konstaapeli Häyrynen istuivat asemalla yhteisessä työhuoneessaan silmäillen uusimman tapauksen alustavia tietoja. Ne oli kasattu hätäkeskukseen tulleesta aamuisesta puhelusta ja ensimmäisinä tapahtumapaikalle saapuneen järjestyspoliisin partion sekä ambulanssihenkilökunnan raporteista. Heidät oli hälytetty viikonlopun vietostaan kiireellisesti palvelukseen, koska kyseiset ensitiedot viittasivat vakavan rikoksen mahdollisuuteen. Teurajärvelle kotiin soittanut päivystäjä oli ollut hyvin vakuuttunut henkirikoksesta.

Kyllähän tämä totisesti siltä vaikuttikin. Todennäköisesti humalatilassa ollut keski-ikäinen mies löytyy lauantaiaamuna lähiömetsiköstä niskat nurin vääntyneinä, kallon alaosassa takana varsin ilkeän näköinen ruhje. Kuvat uhrista nähtyään Häyrynen arveli miekkosta humautetun vähintään hallitunkilla kaaliin. Teurajärvi vanhempana katsoi asiakseen hillitä työparinsa hurjimpia teorioita sattuneesta. Hän kolarilaisena oli tottunut katsomaan asioita rauhallisesti, turhia johtopäätöksiä tekemättä ja mielikuvitustaan liian vauhdikkaaseen lentoon päästämättä. Häyrynen oli alkujaan Parkanosta, maatalon poikia. Sattuman oikusta kaksi noinkin etäällä toisistaan varttunutta poliisimiestä olivat nyt olleet reilun vuoden verran työparina suunnilleen puolessa välissä syntymäpaikkojaan kaupungissa, joka toiselle oli saman radan varressa pohjoisessa, toiselle etelässä. Niin se on suhteellista sijainti kartalla.

Hetken aiheesta keskusteltuaan kaksikolla oli melko yhtenevä käsitys siitä, että käynnistymässä oleva tutkimus tultaisiin viemään läpi tapon tai jopa murhan tutkintana. Tässä vaiheessa tällaiset arviot pidettäisiin kuitenkin poliisitalon seinien sisäpuolella. Uhri oli mahdollisimman pian kymmenien valokuvien ottamisen jälkeen kuljetettu pois maastosta ja uteliaitten kansalaisten näkyvistä tulevaa patologin syyniä varten. Tämä tultaisiin tekemään tapauksen luonteen vuoksi jo myöhemmin saman päivän kuluessa.

– Eiköhän me sitten lähdetä käymään paikan päällä, ehdotti Teurajärvi verkkaiseen tyyliin.

Vaikka tapahtumapaikalla käynti oli itsestäänselvyys ja jo koulutuksessa korostettu välttämättömyys, ei vanhempi poliisimies koskaan lakannut korostamasta sen merkitystä nuoremmilleen. Niin usein joku tyhjänpäiväiseltä alkuun tuntunut havainto oli tutkinnan edistyessä osoittautunut yhdeksi ratkaisevaksi lenkiksi rikoksen selvittämisessä. Monesti tuo havainto ei syntyhetkellään ollut herättänyt mitään ajatuksia, vaan oli vasta alitajunnan muihin paljastuneisiin seikkoihin yhdistelemänä tuottanut tulosta.

Niinpä kollegat vetivät palttoota niskaan ja lakkia päähän ja liukastelivat poliisitalon sisäpihalla odottavaan uudehkoon Opeliin, Häyrysen siviiliautoon. Nuorempi konstaapeli sompaili ajokin kadulle etelään päin. Kainuuseen johtavan valtatien ylitettyään he ohittivat Shellin huoltamon ja kohta toisella puolella tietä seisovan, entisen säveltäjän mukaan nimetyn musiikkitalon ja jatkoivat kohti Tuhkalaa. Pysäköityään kadun varteen poliisiauton perään he alkoivat tarpoa pitkin polkua kohti paikkaa, jossa Veikko Blad veti viimeiset henkäyksensä arvatenkin johonkin aikaan viime yöstä. Pitempään hän ei mitenkään ollut voinut löytämättä sijallaan maata.

Veikko Blad – niin heille oli jo erinäisistä henkilörekistereistä selvinnyt – oli poikamies, 25 vuotta paperitehtaalla töissä kulkenut paljasjalkainen paikkakuntalainen. Luultavasti hän oli ollut kaupungilla perjantai-iltaa viettämässä ja palaamassa yöksi kotiin. Sukulaisten ja työkavereiden jututtaminen aloitettaisiin jo tänään. Bladin viikonlopunviettosuunnitelmista pitäisi ottaa selvää. Sieltä se pikku hiljaa paljastuisi, mistä jutussa on kyse. Toivottavasti.

Miehet saapuivat häkille. Kaksi virkapukuista oli vartioimassa, ettei jälkiä sotkettaisi ennen tutkijoiden paikalla käyntiä. Tässä tapauksessa jäljistä ei tosin voinut juurikaan puhua, vaan nopeasti muuttunut keli vesisateineen oli tehnyt niistä tehokkaasti selvää. Miehet tervehtivät epämuodollisesti toisiaan ja lyhyen sananvaihdon jälkeen Teurajärvi antoi vahtihommaansa tylsistyneelle partiolle luvan poistua normaaleihin tehtäviinsä, minkä he ilomielin tekivät.

Häkin vieressä oli merkittynä kohta, josta Veikko oli aamulla löytynyt ja johon kaksikko oli valokuvien perusteella jo päässyt tutustumaan. Paikan päällä nähtynä tästä ei ensi silmäyksellä saanut tyhjää enempää irti. Kovaksi tallautunutta lumeen tehtyä polkua kahteen suuntaan, häkin oven edessä laajempi tampattu alue, jolle johti aurattu huoltotie ja jonka laidassa oli Bladin löytöpaikka. Hän oli maannut ihan verkkoaidan vieressä, jalkojensa välissä keltainen kuoppa. Varsin ilmeiseltä vaikutti, että Blad oli ollut tyhjentämässä rakkoaan, kun joku iski häntä niskaan käsittämättömän kovalla voimalla aiheuttaen kaularangan välittömän murtuman, minkä lausunnon he todennäköisesti tulisivat illemmalla patologilta saamaan. Oven edessä oli siellä täällä jään palasia, jotka hiljalleen sulivat lämpimässä ilmassa.

Teurajärvi kiinnitti nyt huomionsa aidassa olevaan kylttiin. Saman tien hän tarttui aisapariaan kyynärvarresta ja tämän mukanaan vetäen käveli vaistomaisesti kauemmas ovelta.

– Mitä se nyt? En ajatellut lähteä tanssiin kanssanne, herra komisario. – Taitaa olla parempi mennä vähän etemmäs. Ja jos aavistukseni yhtään osuu kohdalleen, taisi tämä juttu muuttua juuri tavanomaiseksi kuolemansyyn tutkinnaksi. Ei tainnut sittenkään tulla roskalehdille lisämyyntiä tästä tapauksesta. – No? Kuinka niin? – Veikkaanpa, että saadaan myös Kylmä-Kallelta vahvistus myöhemmin epäilykselleni.

Kylmä-Kalle, Teurajärven pitkään tuntema perhetuttu, oli tällä kertaa vastuussa uhrin ruumiinavauksesta. Häyrynen kuunteli kollegansa verkkaista selitystä tämän juuri keksimästä teoriasta.

– Blad siis oli ollut housun kevennyksellä, siitä ei liene epäilystä. Sepalus auki ja muuta syytä ei tässä paikassa moiseen ole olemassa. Siinä helposti tulee kumarruttua, kun pikku hönöissään taiteilee pakkasessa vetskaria, nappia ja vyötä kiinni. Mietipä vaan. Jos nyt juuri sillä hetkellä käy niin paha tuuri, että ylhäältä käsin tulee jotain niskaan, ei voi olla käymättä huonosti. Varsinkin, jos putoavalla esineellä on painoa riittävästi. – Kuten hallitunkilla. – Tsot tsot, ajatellaanpa vielä pikkusen. Yöllä siis oli kova tuuli. Poikkeuksellisen kova vuodenaikaan nähden ja vielä puuskainen. Tuonne ylös on varmaan talven aikana kertynyt sellaista mikä tuulella voi lähteä liikkeelle. Vai mitä arvelet?

Häyrynen katsoi Teurajärven sormen osoittamaan suuntaan, aitauksen keskellä seisovaa korkeaa mastoa. Siellä täällä roikkui eri kokoisia, vettä tippasevia jääpuikkoja. Hän laski katsettaan hitaasti mastoa pitkin alas, aina sen juurelle ja siirsi sen sitten tallotulla alueella lojuviin sulaviin sirpaleisiin. Ne olivat luultavimmin olleet melkoisen suuria puikkoja ennen putoamistaan alas. Edelleen vanhemman kollegan sormea seuraillen silmät osuivat häkkiaidassa hyvin näkyvillä olevaan kylttiin, jossa oli keltaisella pohjalla musta huutomerkki mustan kolmion sisällä sekä teksti, johon harvemmin kiinnitetään kummempaa huomiota: ”Varo mastosta putoavia jäitä”.

– Sinne meni etelän varis. – Hehe. Luulikohan tuo, että me tosissamme sitä? – Eipä tuo lie haitanne, vaikka luulikin. Joutaa tuo vähän pelkäämään mokoma. – Sulla tietenkään mitään leukua ole mukana? – No eipä niin. Mutta pullo on povessa. Mennäänkö? – Jo vain mennään. Konua? – Konua konua. – Hehheh.

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.

AMANDAN RATKAISU

Erkki Lähtevänoja

Loman piti tuoda ratkaisu ahdistavaan hiljaisuuteen. Rukan takamailta Juumasta vuosia sitten hankittu lomapaikka oli ennenkin puhdistanut pöydän, sillä nuo jylhät luonnon taideteokset olivat kauneinta ja rauhoittavinta, mitä Amanda ja Kurt Fredrikson tiesivät. Rakkaus Rukan seutuun oli saatu Pieneltä Karhunkierrokselta. Kun sitten Jyrävänjärven rannalta tuli tarjolle upea lomakiinteistö, oli ostopäätös helppo tehdä. Ulkoapäin katsottuna Fredriksonit elivät sitä täydellistä elämää, josta Anna tai Me Naiset kirjoittivat. Julkisivu piti yllättävän hyvin, vaikka avioparin henkisen konkurssin raunioilla kumpikin ymmärsi, että tuskaa lievitti ainoastaan hiipuva elintaso, jolla he leijaisivat eteenpäin siihen asti, jolloin millään ei olisi enää mitään väliä. Oli sovittu, että Odyssey olisi Se Viimeinen Projekti, jonka jälkeen he voisivat pyyhkiä kaiken entisen pois ja täyttää arki Chiantilla ja tryffelleillä täytetyllä Parman kinkulla. Nyt oli kuitenkin aistittavissa jotain tummaa, synkkää ja hiljaista— kenties pelkoa— minkä kumpikin heistä tunsi syvällä itsessään.

KF Fund Oy oli Kenneth Fredriksonin luomus. Aikanaan vanha vaasalainen raha suorastaan haisi KF Fundin pääkonttorissa. Kurt oli Kenneth ja Alma Fredriksonin ainut lapsi- hyvä kun oli poika – Alma muisti aina sanoa, kun perheen omaisuudesta ja sen tulevasta hoitajasta tuli puhe. Kurt sai kaiken ja vähän enemmänkin mitä lapsi, nuori mies ja lopulta aikuinen voisi toivoakaan. Mutta raha ja vaikutusvalta eivät olleet mitään sen rinnalla mitä Kurt palvoi ja halusi enemmän kuin mitään tai ketään muuta. Amanda Södervall oli jotain mitä Kurt ei voisi koskaan rinnastaa mihinkään maailmassa. Heidän rakkautensa oli kuin satukirjasta — luodut toisilleen. Amanda oli syvästi rakastunut Kurttiin jo hyvin nuorena. Avioliitto oli luonnollinen jatkumo nuiden kahden onnellisen välillä. Vaikeinakin aikoina Amanda seisoi vankkumattomana Kurtin rinnalla tavalla, josta koko heidän laaja ystäväpiiri oli hiljaisesti ylpeä. Amanda oli se vahva sokkeli, jonka päällä Kurt ja tämän päivän horjuva KF Fund Oy seisoivat.

Oli hyvin yllättävää, jopa surullista, kertoivat lähipiiriläiset, kun Kurt Fredrikson ei nähnyt eikä uskonut Odysseia-projektin olevan potentiaalinen riski. Pankkiyhteydet varoittivat Kurttia vakavasta riskistä, mikäli KF Fund Oy kiinnittäisi kaiken reaaliomaisuutensa Odysseia-projektiin. Mutta Kurt tahtoi viedä hankkeensa maaliin. Ongelmat kuitenkin tuntuivat kertaantuvan sitä mukaan, kun se vanha vaasalainen raha ei enää löytänytkään kotia tämän päivän hankkeista. Projektit kasvoivat ja vastuut sitä mukaan. Isä -Kennethin aikaiset sisäpiiriläiset olivat koko lailla joko eläkkeellä tai kuolleet. Uusi sukupolvi eli internetin ja tekoälyn aikaa. Fortynine oli paljon kiinnostavampaa kuin betoni, teräs ja energiatehokas rakentaminen. Kurt oli yksin liiketoimiensa vietävänä. Pian kaikki olisi kuitenkin hyvin, kunhan Odysseia saataisiin vaan valmiiksi. Olihan se Amandan ja Kurtin menolippu pois kaikesta kiireestä, paineesta ja siitä mistä heillä oli kaikkein eniten vaje—toisensa kanssa vietetystä yhteisestä ajasta. Siksi Kurt oli tehnyt ratkaisun, josta hän ei ollut kertonut kenellekään vähiten Amandalle. Pitkäaikainen hedge-rahastojen hoitaja – ystävä Timo Hartonen oli taannoin tiedustellut Kurtilta rahoitustarpeista. Timolla oli Tallinnan Danske Bankista yhteys, josta KF Fund voisi saada merkittävällä vakuusvajeella yritysluottoa Odysseia-projektiin. Varat olisivat hyvin pian käytettävissä, mutta maksu tulisi suorittaa bullettina määrättyyn eräpäivään mennessä, muutoin kaikki- aivan kaikki- menisi kerralla panttivelkana luotottajalle. Kurt suostui- mitäpä muutakaan hän olisi voinut tehdä. Hänelle jäi kuitenkin voimakas tunne siitä, että Timo ei ollut kertonut kaikkea mitä tiesi rahoituksesta.

Amanda tahtoi vain hyvää kaikille. Hän oli syntynyt vaatimattomaan perheeseen, jossa keskeisin elämän opetus oli nöyryys ja lähimmäisen rakkaus. Amanda oli hyväntekijä, mutta yhtä aikaa myös ratkaisija. Kurt tiesi voivansa luottaa vaikeinakin aikoina Amandan harkintakykyyn. Useammin kuin hän muistikaan, Kurt oli kysynyt hänen mielipidettään liikeasioihin- ilman että Amandalla olisi ollut siihen koulutusta tai työssä opittua kokemusta antaa vastausta. Mutta Kurt kysyi ja Amanda kertoi mielipiteensä. Usein asiat menivätkin sitten hyvin. Amanda oli hyvin pettynyt, kun sai tietää Kurtin lainoituksesta Tallinnasta. Kaikki posti; sähköinen ja perinteinen, kulki Amandan kautta. Kurt oli omasta mielestään tehnyt kaiken, jotta rahoituskuvio ei olisi Amandan nähtävillä, mutta kirje joka Tallinnan Danske Bankista oli tarkoitettu KF Fundin pääkonttoriin, oli erehdyksessä lähetetty Kurtin ja Amandan kotiin. Asian valjettua Amandalle, päätti hän kuitenkin olla hiljaa. Rakkaus oli suurempi kuin hankalan asian esiin ottaminen tilanteessa, jossa KF Fundin alasajo oli vain ajan kysymys ja Kurtin riutuminen tuskassa oli Amandalle pahinta mitä hän tiesi. Amanda vaistosi- ehkä enemmänkin ymmärsi – että Odysseia veisi KF Fundin konkurssiin ja sitä myöten myös Tallinnan velka realisoituisi pahimman kautta. Amanda teki ratkaisunsa.

Timo Hartonen oli pinteessä. Pahemmassa kuin hän oli ikinä voinut kuvitellakaan. Kaikki oli menossa pahasti vastoin suunnitelmia. Hän oli toki ymmärtänyt, kun kontakti Bulgariasta oli pyytänyt tapaamiseen, että luvassa oli jotain, josta oli ehkä mahdotonta palata takaisin arkeen. Mutta toisaalta arki oli jo osoittanut Timolle, ettei hänellä olisi luvassa kultaista rannekelloa eikä läksiäishumalia Danske Bankista. Itseasiassa koko pankkimaailma haisi Timon nenässä jo ihan silkalta paskalta. Pokkurointia, perseennuolemista, osaamattomia vanhoja jarruja esimiehinä ja kaiken kukkuraksi pelkkää CRMää… raporttia raportin perään. Timo oli oman kohtalonsa vanki ja seppä yhtä aikaa—otetaan sitten se aidan matalin kohta josta mennään yli alkoi kiinnostamaan yhä enemmän. Timon kännykkä värisi pahaenteisesti taskussa, ennen kuin hän edes otti puhelimen esille, hän tiesi, että nyt oli tulossa hänen elämänsä kovin paikka eteen.

Kurt sytytti vuolukiviseen takkaan uuden valkean. Amanda rakasti tulta, ehkä se kuvasti hänen kätkettyä minäänsä- tulinen Alter Ego, olisinpa antanut sen roihuta selvemmin katsoessaan Kurtin askareita istuessaan sohvalla. Päätös lähteä Rukalle oli Amandan vahvan taivuttelun tulos. Kurt koitti kaikkensa, jottei olisi tarvinnut lähteä, mutta Amanda oli sitkeä. Odysseia ei kestäisi tyhjää hetkeä Kurt perusteli. Amandalle Rukalle lähtö merkitsisi lopullista kaiken ratkaisevaa matkaa. Amanda ymmärsi nyt oman tarkoituksensa ja paikkansa Kurtin rinnalla ja Ruka olisi se maali ja lähtöpiste yhtä aikaa entiselle ja uudelle elämälle. Valkea loimusi huumaavasti. Amanda ajatteli viimeistä vuotta ja varsinkin viime kevättä. Mieli matkasi Fennian konttoriin, jossa ystävällinen vakuutusvirkailija täytti henkivakuutuksen uudistamiseen liittyviä kohtia Amandan puolesta. Kurt ja Amanda olivat aina pitäneet huolta vakuutuksista- varsinkin henkivakuutuksista. Kurt lähti ajatuksesta, että henkivakuutuksen tulisi turvata toisen elämän vähintäänkin yhteisten velkojen summasta, jos toiselle kävisi huonosti. Nyt Amanda oli korottamassa jo ennestään tuntuvaa henkivakuutussummaa tasoon, jolla Kurt pääsisi eteenpäin- jos Amandalle sattuisi jotain.

Perkele! Timo manasi ja tuijotti Narvan maantiellä lipuvaa autojonoa. Suussa maistui yhtä aikaa viha, pettymys ja pelko. Odysseia-projektia uhkasi kaatuminen- sen Timo vielä olisi voinut Danske Bankin miehenä hoitaakin, mutta bulvaani bulgarialaiselle rahanpesukonsortiolle ja ”omavelkainen takaus” lainan kohteen puolesta ei antaisi yhtään siimaa. Pelissä oli viime kädessä oma henki. Kurt kehtasi vielä kertoa, että oli matkannut Amandan kanssa Rukalle pohtimaan asioita, Vittu! Asioitapa hyvinkin tuumi Timo. Huonolla englannin kielelläkin puhelimen viesti oli selvä: Rahat tai henki. Bugatin kengät kitisivät uutuuttaan Timo ravatessa työhuoneessaan. Nyt ei ollut juuri vaihtoehtoja tarjolla. Timo kirjautui Finnairin sivuille ja varasi Helsinki-Kuusamo-Helsinki lentolipun vielä saman päivän iltakoneeseen.

”Mitä jos minulle sattuisi jotain? ” Amanda kuiskasi Kurtille. Sohva kantoi mukavasti Amandan ja Kurtin heidän maatessa sylikkäin takkatulen äärellä. ” Mitä sinulle nyt sattuisi? ” vastasi Kurt. Amandan silmät kostuivat hieman, mutta kääntämällä kasvonsa poispäin hän välttyi paljastamatta sitä Kurtille. ” Ei kai mitään, mutta kuitenkin ”. ” Muistatko kun käytiin Triestessä viime kesänä minun syntymäpäivänä. Se oli ihana loma. ” Varsinkin se Piazza Unita d’ Italian varrella ollut kahvila ” Jos minulle ikinä sattuisi jotain, toivoisin että se sattuisi juuri tuolla … syntymäpäivänäni aivan kuten silloin ”. Kurt puristi Amandaa lujasti, aivan kuin haluaisi varmistaa, että Amanda on täysin turvattu eikä mikään voisi häntä uhata. Amandan sisällä velloi tunnemyrsky. Miten ihmeessä hän voisi aiheuttaa tuskaa ja surua Kurtille. Silti Amanda uskoi tulevaisuuteen, kaikki kääntyisi vielä hyväksi- tavalla tai toisella. Amanda luotti- hän tiesi – että Kurt luki häntä kuin avointa kirjaa. Amanda oli omasta mielestä jättänyt Kurtille riittävästi vihjeitä tulevasta. Hän oli varma, että Kurt lopulta hyväksyisi hänen ratkaisunsa, vaikka se tekisi kuinka kipeää.

Timo Hartonen tarpoi syvässä lumessa tuntien hikinoron valuvan niskaa pitkin. Oli lähes säkkipimeää, kylmää ja raskasta. Vähän kuin oma mieli, totesi Timo sarkastisesti. Ei ollut mukavaa kerrottavaa Kurtille. Ajatus kiristää liiketuttua raskaimman kautta tuntui vastenmieliseltä, mutta pakko mikä pakko. Jos piti valita, oma henki vaiko kaverin pelottelu, päätös oli helppo tehdä. Kurt täytyi saada ymmärtämään, että bullet-laina tarkoitti kertasuoritusta koko erääntyneestä lainasta. Kertasuoritus oli nyt lyötävä kerralla tiskiin, ei ollut vaihtoehtoja, Timo arveli olevan paras viesti esitettäväksi. Amandalla uhkaaminen ahdisti Timoa, mutta jos ei miehellä ollut haluja muutoin maksaa niin eiköhän se kassakaappi aukeaisi, jos pelinappulana olisi Amanda. Timo tunsi kylmää kainalossaan. Hänen huulensa kiristyivät uhkaavasti – jääkylmä 9 mm Ruger kainalossa kuulutti omaa pahaenteisestä tarinaansa- tulikuuma luoti kylmettäisi kohteensa oli viesti, jonka pitäisi tehota.

Kurt katsoi rakastamansa vaimonsa kasvoja. Amandan silmät loistivat kosteina kuin peilit takkatulen loimussa., Kurt näki niistä omat kasvonsa. ”Voi Luoja kuinka minä rakastan sinua” –Kurtin kuiskasi äänettömästi painaessaan päänsä Amandan kaulalle. Kurt oli epätoivoinen. Timo Hartonen oli piinannut häntä rajusti siitä saakka, kun pahaenteinen bulletlaina oli erääntynyt. Kaksi miljoonaa – vain kaksi miljoonaa ajatteli Kurt tietäen, että summa edusti suurimmalle osalle ihmisistä lottovoittoa. Kurt mielestä se oli ”vain yksi palanen Odysseiaan ”. Hän tarvitsisi vain hieman aikaa. Timolla ei sitä ollut antaa. Nyt olisi maksettava tai hukka perisi. Kurt oli varma, että KF Fund Oy:n myynti skandinaaviselle suursijoitusyhtiölle olisi enää loppusäätöä vailla, NDA oli kuitenkin tiukka. Ei edes vaimolle saanut kertoa meneillä olevista fuusioneuvotteluista. Due Diligence vahvisti Odysseyan olevan riittävän oman pääoman avulla vahva ja tuottava hanke, indikoi ostajataho. Kurt voi suorastaan pahoin, joutuessaan olemaan kertomatta Amandalle missä tilanteessa oltiinkaan. Hartoselta saatu kahden miljoonan bulletlaina oli tehnyt tehtävänsä, Kurt ei vain voinut sitä julkistaa—vielä. Giljotiini heilahti kuitenkin kaksi kuukautta sitten, mutta vielä oli miehellä pää paikoillaan, totesi Kurt lakonisesti itselleen.

Amanda huomasi Kurtin nukahtaneen. Nyt oli hetki, jota Amanda oli odottanut mutta myös pelännyt. Amandan oli huolellisesti valmistellut tulevan. Henkivakuutus oli nostettu 3 miljoonaan euroon, vakuutusmaksu oli maksettu, edunsaaja Kurt, nyt tarvitsisi enää vain kuolla. Amanda katsoi ulos. Esiinnoussut kuu valaisi kylmänkalpeasti postikorttimaiseman. Jyrävänjärvellä näkyi lumikasa, tuura ja vesikelkka. Vaikka oli pakkasta, Amanda tiesi, että avanto ei jäätyisi umpeen. Läheinen Myllykoski pauhasi väsymättä, imien jääkannen alla vettä lopulta päätyen ahnaaseen Jyrävänputoukseen. Amanda riisui Kurtin joululahjaksi ostamansa villaisen oloasunsa yltään, asetteli ne sievään pinoon, suuteli Kurt-rakastaan otsalle ja astui pelkässä pyjamassaan ulos kuunvalaisemalle lumiselle polulle ja kulki kohti järveä. Timo Hartonen katsoi mökin ovelle juuri kun Amanda astui ulos. Mitä helvettiä, Amanda ja pelkässä pyjamassaan. Mitä ihmettä oli tapahtumassa? Amanda asteli ylväästi – kuin hitaasti kiiruhtaen kohti avantoa. Ei helvetti, se aikoo hukuttautua! Ei tämän näin pitänyt mennä. Timo ryntäsi eteenpäin mökin nurkalta suorastaan uiden hangessa. ” Amanda! Amanda, älä tee sitä! ” Mutta Amanda oli jo aivan avannon äärellä vilkaisten taaksepäin ja katsoen Timoa surullisin silmin. Timo kiihdytti juoksuaan minkä pystyi ja juuri kun hän oli saavuttanut Amandan tarttuen hänen yöpaitaansa, lipesi hän jääpinnalla, repien Amandalta yltään tuon hennon yöpaidan ja kaatuen pääedellä avantoon. Timo tunsi jääpeitteen iskun otsallaan. Jääkylmä vesi painui aivoihin asti, mutta petollisella tavalla Timo tunsi hyvää… oli kuin kaikki lika ja ahdistus pyyhkiytyisi samantein pois. Timo veti vettä sisään – jääkylmä tikari pisti keuhkoihin mutta kipua kesti vain hetken eikä sen jälkeen ollutkaan enää mitään.

EPILOGI

Kurt Fredrikson istui Piazza Unita d’ Italian varrella kahvilassa, jossa he olivat viettäneet Amandan syntymäpäiviä. Hän katsoi restauroitua suihkulähdettä, kaunista toria ja sen ympärillä olevia historiallisia rakennuksia. Ei ihme, että Amanda rakasti tätä paikkaa. Kurt nosti kätensä tilauksen merkiksi. Mennyt kaksi vuotta olivat olleet hänen elämänsä painavimmat. Amandan kuolema oli virallisesti vahvistettu, vaikka ruumista ei oltu löydetty. Timo oli jäänyt vesikelkan koukkuun kiinni kelkkahaalarinsa renksusta ja yläruumis oli jääkannen alla Jyrävänjärven vedessä. Timon jäykistyneestä kädestä löydetty Amandan yöpaita antoi nopeutetulle kuolleeksi julistamiselle tarvittavan perusteen. Poliisi päätteli Amandan ruumiin ajautuneen Mylly- ja Aallokkokosken läpi aina Jyrävän putoukseen saakka. Ruumista ei todennäköisesti koskaan löydettäisi sillä lopulta Kitkajoki laskisi Venäjälle. Sieltä ollut mitään mahdollisuutta etsiä Amandan ruumista. Poliisin tulkitsi Timo Hartosen toimet epätoivoisen miehen ratkaisuksi pakottaa Kurt maksamaan laina. Tulkintaa helpotti Timon kainalosta löytynyt pistooli. Kurt sai Amandan korottaman henkivakuutuskorvauksen. Sen ansiosta Danske Bankin välittämä laina saatiin maksettua. Tallinnan Danske Bankissa aloitettu laaja rahanpesuvyyhti ulottui myös Timo Hartosen välittämiin lainoihin. Kurtin oli helppo neuvotella pankin kanssa lisäaikaa eikä bulletlaina koskaan toteunut alkuperäisessä aikataulussa. KF Fund Oy:n sulautuminen skandinaaviseen suuryritykseen sopi Kurtille. KF Fund pääsi Kurtin mielestä ikään kuin kotiin- ruotsalaisten hoiviin. Odysseia-projekti saataisiin näin valmiiksi. Pöytä oli siltä osin puhdas eikä vastuita kotimaahan enää ollut. Kurt oli vapaa lähtemään ja tekemään mitä halusi.
Tarjoilija toi pöytään Amandan syntymäpäivätoiveen mukaisesti pullon parasta Chianttia sekä tryffelitäytteistä Parman-kinkkua. ” Laitetaanko kaksi lasia- odotatteko seuraa” tarjoilija kysyi. Kurt nyökkäsi, katsoi kelloaan, joka näytti tasan 15:00. Kurt käänsi katseensa Piazzalle. Kyyhkysparven läpi hän näki maailman kauneimmat kasvot, jotka hymyilivät hänelle.

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.

SINUN OMASI

Anja K.

Mikko Kuusisto, kuntosaliyrittäjä, muotibloggaaja Susanna Laitisen sulhanen oli onnellinen mies. Hän oli lentänyt Kuusamoon aamukoneella ja oli nyt matkalla mökille, Rukalle suoraan, lentokentältä vuokraamallaan autolla. Onneksi lumipyry oli vähän rauhoittunut. Hirsikomistus oli helppo löytää navigaattorin avulla. ”Ohoh, onpas Susanna vuokrannut hienon paikan”, Mikko Kuusisto ihasteli. Mutta pihaan kaartaessaan hän ihmetteli, miksi Susanna ei tullut ovelle vastaan. Olihan hän aamulla kertonut puhelimessa kaipaavansa Mikkoa ja odottavansa hänen tuloaan kovasti. Susanna oli kertonut myös hankkineensa jouluherkkuja ja tuoneensa mukanaan myös sen Tesseron Extreme – konjakkipullon, joka oli ostettu jostain ulkomailta. Tänä jouluna se raskittaisiin avata. Heillä olisi syytä juhlaan! Nainen oli myös muistuttanut sulhastaan ajamaan varovasti jäisellä tiellä. Rukalle oli luvattu lumisadetta koko päiväksi.

Susannan metallinsininen BMW Coupe 218 d, jonka hän oli hankkinut leasing-autoksi, seisoi pihassa parkissa. Auto oli lumen peitossa, joten sitä ei varmaan oltu liikuteltu sinä aamuna. Mikko huomasi moottorikelkan jäljet pihalla, jotka häipyivät metsään. Tultuaan sisälle mökkiin, hän tajusi heti, ettei kaikki ollut kohdallaan. Susannaa ei löytynyt mistään. Noin 80 neliön hirsimökki oli sisältä sotkuisessa kunnossa. Tämä sai Mikko Kuusiston huolestumaan todella. Susanna oli luonteeltaan äärettömän siisti.

Keittiön pöytä oli siivoamatta likaisine astioineen ja ruoantähteineen. Kylpyhuoneessa amme puolillaan vettä, aivan kuin ammeen täyttö olisi keskeytynyt jostakin syystä. Mikko Kuusisto huomasi Susannan turkin puuttuvan vaatenaulakosta, samoin valkoiset talvisaapikkaat. Mutta käsilaukku, morsiamelleen ulkomailta lahjaksi ostamansa Victoria Secretin vaaleanpunainen käsilaukku roikkui vaatenaulakossa. Susanna ei olisi lähtenyt minnekään ilman sitä. Laukusta löytyi hänen passi ja lompakko, matkapuhelin oli jätetty tyynyn päälle makuuhuoneeseen.

Mikko Kuusisto teki jälkien perusteella sen johtopäätöksen, ettei morsian ollut poistunut mökistä vapaaehtoisesti. Ja hän muisti ne kolme raakaa bloggaajiin kohdistunutta tappoa, joita poliisi ei ollut saanut vieläkään selvitettyä. Mikosta tuntui, ettei hän saa happea. Ei, voi hyvä Jumala! Älä anna Susannalle tapahtua mitään pahaa.

Sitten hän soitti Kuusamon poliisilaitokselle ja selitti hätääntyneenä tilanteen. Laitoksella puhelimeen vastasi nuorempi konstaapeli Kari Timonen, hetken puhelua kuunneltuaan, pyysi Mikko Kuusistoa käymään poliisilaitoksella Kitkantiellä iltapäivällä voidakseen kirjata tapaukseen liittyvät asiat ylös. Kuusiston harmiksi nuorempi konstaapeli Timonen joutui valitellen kertomaan, ettei heillä ollut tänään paikalla yhtään rikostutkijaa vaan hänen pitäisi pyytää Oulusta joku paikalle. ”Voi Luoja, tehkää nyt äkkiä jotain! Teidän on löydettävä Susanna! ” Mikko Kuusisto huusi puhelimeen.

Oulun Poliisilaitoksen Vanhemmalle rikostutkijalle Rami Kujalalle Kuusamoon lähtö tuli vähän pahaan saumaan kiireen keskellä .Onneksi Oulussa oli pätevät kaverit ,jotka pärjäi- sivät ilman häntä. Kuusamon asema oli hänelle ennestään tuttu, ja henkilökunta oli oikein leppoisaa porukkaa, toki ei hänellä ollut valittamista Oulun aseman työkavereistakaan.

Vanhempi rikostutkija Rami Kujala oli 49-vuotias, naimisissa ruotsalaissyntyisen Evansa kanssa. He olivat tavanneet aikoinaan Tukholmassa rikospuolen etsiville tarkoitetussa seminaarissa, jossa Eva oli toiminut oppaana. Silloin vielä erikoistumassa ollut nuorempi tutkija Rami Kujala oli ihaillut tuota vaaleahiuksista, sinisilmäistä, hoikkavartaloista ruotsalaisnaista ja ihmetellyt kuinka sujuvasti Eva puhui suomea. Oli selvinnyt, että hänen suomalainen äiti oli avioitunut ruotsalaisen miehen kanssa. Vaikka he olivat asuneet Ruotsissa , oli äiti pitänyt päänsä ja puhunut lapsille vain suomea kotikielenä. Näin hän oli oppinut suomen kielen ja kiitteli nyt aikuisena äitiään hyvästä kielitaidosta. Eva oli kertonut Ramille jälkeenpäin ihastuneensa ensin miehen rehellisiin silmiin. Tumma, kiharainen tukka ja urheilijan kroppa olivat Evan mielestä ” jätte snygg”, kuten hän asian ilmaisi. Nyt he olivat olleet naimisissa jo 22 vuotta ja heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika, jo pois kotoa muuttaneet.

Vanhempi rikostutkija Rami Kujala ehti Kuusamoon juuri sopivasti iltapäiväksi kuulemaan Mikko Kuusistoa. Pieninkin epäilys siitä, että Kuusisto olisi sekaantunut morsiamensa katoamiseen hälveni, kun tutkija oli tavannut ja haastatellut Mikko Kuusiston. Jos Kujala oli odottanut näkevänsä hormonitableteilla lihaksia kasvattaneen, tatuoidun kuntosaliyrittäjän, niin hän sai pettyä. Mikko Kuusisto oli miellyttäväkäytöksinen, tyylikkäästi pukeutunut mies, hiukset taipuisat ja siististi leikatut. Hän toi mieleen sen miesnäyttelijän, joka juonsi televisiossa jotain tanssikilpailu-ohjelmaa sunnuntai-iltaisin. Ja jota tutkija Kujalankin piti seurata Eva-vaimonsa pyynnöstä. Vaimo haaveili saavansa miehensä joku kaunis päivä tanssitunneille!

Keskusrikospoliisin tutkintaosaston vanhempi rikoskonstaapeli Henrik Matsson vastasi puhelimeen toisella soitolla. Matsson oli rikostutkija Rami Kujalalle hyvä tuttu jo opiskelu- ajoilta. He valmistuivat 90-luvun puolivälissä samalta kurssilta. Henrik oli mukava ja reilu mies. Kujala oli joutunut kääntymään Matssonin puoleen joskus aiemminkin hankalissa tapauksissa.

”Henrik, Kujalan Rami täältä Kuusamon poliisiasemalta, tervehdys.”

”Terve mieheen, mitäs virkaveli Kuusamon poliisiasemalla tekee näin joulun alla?”

”Täällä on Rukalla sattunut mysteerinen naisen katoaminen. Ja kaikki merkit viittaavat siihen, että kyseessä saattaisi olla henkirikos. Jos muistat täällä Kuusamossa on vain yksi rikostutkintapuolen kaveri ja hän on pahaksi onneksi lomamatkalla Thaimaassa. Minut hälytettiin tänne Oulusta kaiken kiireen keskeltä. Meillähän on tutkittu koko syksy näitä ulkomaalaistaustaisten rikosepäilyksiä, jotka kohdistuvat alaikäisiin tyttöihin Oulun seudulla. Mutta minä olen nyt täällä Kuusamossa selvittämässä tätä katoamistapausta. Näyttäisi olevan sen lajin juttu, että tarvitsisin virka-apua sieltä etelästä.”

Kujala selitti seikkaperäisesti Matssonille kaiken mitä tapauksesta tähän mennessä tiedettiin. Kyseessä oli turkulainen 26-vuotias nainen, joka oli vuokrannut mökin Rukalta joulukuun puolivälistä alkaen aikomuksenaan viettää siellä joulu ja vuoden vaihde. Hänen sulhasensa, 32-vuotias kuntosaliyrittäjä oli tullut mökille maanantaina tarkoituksenaan viipyä kuun loppuun naisen kanssa ja pitää hiukan lomaa ennen kuin kiireet taas alkaisivat uuden vuoden jälkeen hänen omistamallaan kuntosalilla. KRP:n tutkintaosaston vanhempi rikoskonstaapeli Henrik Mattson kuunteli tarkasti, ilman keskeytystä, tapauksessa esille tulleet seikat. Kujalan päästyä kohtaan, jossa puhuttiin bloggaajasta hän saattoi kuulla Matssonin kiroavan hiljaa ja sanoi tulevansa itse paikan päälle selvittämään rikosta heti seuraavana aamuna. Suora lento Helsingistä Kuusamoon lähtisi keskiviikkona aamu- päivällä klo 11.50.

”Sinun lento kestää vain tunnin ja vartin. Pääsemme vielä valoisan aikaan tutkimaan rikospaikkaa. Heh, heh! Tuo oli vitsi, eihän täällä kaamoksessa ole vielä valoisaa päivällä- kään tähän aikaan vuodesta. Sovin poikien kanssa, että hakevat sinut kentältä ja tulette sitten tämän aseman kautta ja otatte minut kyytiin. Täältä Kitkantieltä ei ole kuin 22 kilometriä Rukalle.”

”Sanoit tutkimuksissanne tulleen esille, että uhri olisi pitänyt jotain blogia netissä eli hän on bloggaaja. Kuulit varmaan näistä meidän tutkinnan alla olevista tapauksista täällä Etelä-Suomessa, kolme raakaa naisbloggaajan surmaa. Tekijä on edelleen vapaalla jalalla. Sinun kannattaa tutkia tämän kadonneen Susannan postauksien alla käytävää keskustelua. Voisiko sieltä löytyä jotain. Avaan itsekin hänen sivustonsa saman tien, niin olen tarkemmin perillä tapauksesta. Harmi, ettei mökin elektroninen valvonta ollut toiminnassa. Tosi harmi… mutta ei muuta kuin huomiseen. ”Vanhempi rikoskonstaapeli Henrik Matsson sulki puhelimen ja huokaisi raskaasti. Olisiko tuo blogia pitänyt , Ramin sanojen mukaan ”kaunis, vaalea” turkulaisnainen kokenut saman kohtalon kuin ne kolme muuta naista, jotka oli löydetty syksyn aikana eri puolella Suomea. Minkälainen tapaus Rukalla odottaisikaan. Miten pirullinen tappaja heillä olikaan vastassa. Montako ruumista vielä tulisi?

Sisimmässään pettymystä tuntien siitä, etteivät he olleet poliisissa vielä kyenneet saamaan tappajaa kiinni, Mattson kumartui tietokoneensa ääreen avaten kadonneen naisen, Susanna Laitisen blogi-sivuston. Aivan kuten muissakin tutkinnan alla olevissa tapauksissa, kadoksissa olevalla naisella näytti olevan yli 100 000 seuraajaa. Hänen sivuillaan oli paljon kuvia ja videoita. Kanssasi-lehti oli palkinnut naisen toiseksi parhaana vuoden 2018 bloggaajana . Valintaperusteluissaan lehti totesi mm. ”naisen vahva läsnäolo välittyi todella upeasti kuvattujen valokuvien ja videoiden kautta. Hän sai edustamansa tuotteet näyttämään tosi halutuilta.” Mattson saattoi vakuuttua palkinnon oikeellisuudesta avattuaan videon, jossa Susanna seisoi talvinen maisema taustallaan pukeutuneena Sounicen Core-Tex-takkiin ja haalareihin pitäen pystyssä Plutofast X10 limenvärisiä laskettelusuksia. Hänen säteilevä olemuksensa viesti kuvaa hyvin menestyvästä nuoresta naisesta, bloggaajasta. Pehmeällä äänellä hän kertoi päällään olevien tuotteiden olevan viimeisintä mallia. Tuotteiden hinnat eivät yllättäneet Matssonia.

Blogissaan Susanna kertoi myös siitä, minne hän lähtisi rakkaansa kanssa joulun viettoon. Hän toivoi pääsevänsä metsäkirkkoon aattoaamuna. Ympärillä vain tykkylumen peitossa olevat hiljaiset puut ja kaikkialla vallitsisi täydellinen rauha. Videon lopussa naisen katse yhtäkkiä suuntautui oikeaan laitaan kuvan ulkopuolelle, minne katsoja ei nähnyt. Ennen videon sulkeutumista vanhempi rikoskonstaapeli Mattson tajusi naisen katseen olleen yllättynyt ja kauhistunut. Mitä ihmettä tuossa oli tapahtunut. Kuka tai mikä tuli hänen silmiensä eteen ennen kuin videointi loppui. Tämä oli naisen viimeinen postaus, joka oli videoitu Rukalla katoamispäivän aamuna. Rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta seuraajilleen Susanna toivotti postikorttimaisella viestillä kuvansa kera suloisesti hymyillen. Tuo kuva oli saatettu ottaa milloin vaan ja sen oli voinut laittaa tähän blogiin kuka tahansa. Raskaasti huokaisten Matsson sulki koneen ja poistui työhuoneestaan.

Matkalla autolleen hän tapasi tutkijatoverinsa Tarkkosen, jolle kertoi lentävänsä Kuusamoon aamulla selvittämään katoamistapausta, josta voisi olla apua myös heidän omiin tutkinnan alla oleviin keskeneräisiin murhajuttuihin. Kuinka monta uhria vielä tulisi. Illalla vielä ennen nukahtamistaan hän muisti, että huomenna tulisi hänen rakkaan Margit-vaimonsa kuolemasta kuluneeksi 10 vuotta. Hänen pitäisi käydä hautausmaalla vielä ennen Kuusamon matkaa viemässä perinteinen kimppu valkoisia liljoja vaimon haudalle.

Perjantai-päivä oli harmaa, kun elettiin joulukuuta. Matka Kuusamon poliisiasemalta Juhannuskalliontielle kesti reilu parikymmentä minuuttia. Vaikka tie oli jäisen liukas ratissa istunut nuorempi konstaapeli Kari Timonen ohjasi tottuneesti vuoden 2011 mallia olevaa Ford Mondeota. Hän oli niin sinut auton kanssa, että oli jo harmitellut kuultuaan auton olevan menossa vaihtoon vuoden 2019 puolella. Poliisiautothan uusittiin noin seitsemän vuoden välein. Niinpä Timonen oli suunnitellutkin ostavansa auton sitten itselleen tulevassa vanhojen poliisiautojen huutokaupassa.

Tiellä oli paljon vastaantulijoita, elettiinhän joulunalusviikkoa. Matkalla mökille takapen- killä istunut vanhempi rikoskonstaapeli Matsson kertasi mielessään tapauksessa esille tulleita seikkoja. Mitä enemmän hän tapausta mietti, sitä vakuuttuneempi hän oli siitä, että tekijä oli sama kuin aikaisemmissakin tapauksissa. ”Toivotaan, että saamme mökillä lisähavaintoja asiasta. Muistutithan Mikko Kuusistoa siitä, ettei hän voi enää palata mökille. Se on nyt epäilty rikospaikka. Meillä on täysi syy olettaa, että Susanna Laitinen ei poistunut vapaaehtoisesti, vaan hänet pakotettiin lähtemään mökiltä.” Tutkija Rami Kujala kuunteli mietteissään kollegansa puhetta ja nyökytteli hyväksyvästi päätään.

Saavuttuaan mökille rikostutkijat Rami Kujala ja Henrik Mattson silmäilivät pihapiiriä. Valitettavasti heillä oli vain sulhasen kuvaus siitä, mitä pihalla oli edellispäivänä näkynyt. Kun tutkija Kujala oli eilen Oulusta ajellut mökin pihaan, oli koko päivän pyrynnyt lumi peittänyt kaikki jäljet. Tehtyään kierroksen sisällä, hän oli vain lisännyt poliisiteipit oviin. Nyt lumisade oli täysin lakannut ja pakkanen kiristynyt. Melkein täysikuu paistoi taivaalla valaisten ympäristön kuin valoheitin. Rami Kujala kehotti nuorempaa konstaapeli Kari Timosta kiertelemään pihan ympäristössä. Henrik Matsson muistutti lukeneensa naisen blogikirjoituksesta metsäkirkosta. Olisiko se tässä lähellä?

Rikostutkijat Kujala ja Mattson olivat viipyneet sisällä korkeintaan viisi minuuttia, kun ulkoa kuului eläimellistä huutoa. Järkyttynyt, huonovointinen ja kalman kalpea nuorempi konstaapeli hoippui terassille. Hän sai vaivoin soperrettua, että metsässä on naisen ruumis.

Tutkijat lähtivät juoksujalkaa konstaapelin perään. Metsä keskellä, tykkylumisten puiden ympäröimällä aukiolla oli kuin pieni, jäinen alttari. Sen molemmin puolin paloi hautalyhdyt. Ja alttarilla oli nainen polvistuneena rukoilevaan asentoon. Hänen molemmat kädet oli sidottu ranteista yhteen. Naisen silmät olivat jääneet auki ja tuijottivat tyhjyyteen. Niissä kuvastui kynttilän liekki. Tutkija Henrik Matsson astui aivan lähelle ja näki sen minkä oli jo aavistanut. Nainen oli paleltunut kuoliaaksi. Hänen jokaisen sormen ensimmäiseen nivelväliin oli piirretty kirjain. Vasemmassa peukalossa S , etusormessa N , keskisormessa N, nimettömässä M , pikkusormessa S. Oikeassa peukalossa I, etusormessa U, keskisormessa O, nimettömässä A ja pikkusormessa I. Käsien ollessa ristissä muodostui sana SINUN OMASI.

KRP:n vanhempi rikoskonstaapeli Henrik Matsson puri nyrkkiään , ettei olisi huutanut ääneen. Tutkija Rami Kujala saattoi vain nieleskellä. Miten paha ihminen voi olla? Kuka tällaista tekee? Saammeko koskaan tietää?

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.

KUKA RAKASTAA MARJAANAA?

Uolevi Haapala

Muistin Marjaanan kouluajoilta. Eläväinen vauhtimimmi, aina pukeutuneena mustaan nahkapusakkaan, sinisiin farkkuihin ja pitkävartisiin saapikkaisiin. Tumma, aaltoileva hiuspehko oli hiukan silmillä ja tuon tuostakin hänen naurunsa raikui tyttöjengin keskeltä. Siinä oli sekoitus nuoruuden rempseää huolettomuutta ja pientä asiaan kuuluvaa huomionkipeyttä.

Nyt Marjaana makasi muutaman sentin paksuisessa lumessa Levin uusimman turistirysän, 12-kerroksisen Rakkahotellin takana. Yllään hänellä oli musta villapusero ja punainen hame. Kasvoilla oli hämmentynyt ilme. Tuntui kuin hetkellä millä hyvänsä suu leviäisi hymyyn ja railakas nauru kajahtaisi.

Koetin ravistella ylimääräiset tunteet päästäni. Sytytin tupakan ja keskityin kuuntelemaan rikoskonstaapeli Martti Kervisen tilannekatsausta. Vieressäni seisova langanlaiha mies selaili muistilehtiötään ja mutisi verkalleen: – Vainaja on Marjaana Roiha, 37 vuotta. Eronnut, ei lapsia. Asuu Torniossa. Töissä Prisman vaateosastolla. – Kuka hänet löysi? – Roskakuski. Tuli hakemaan roskia viereisestä katoksesta ja omien sanojensa mukaan melkein peruutti vainajan päälle. Miehelle oli tehty läppäleikkaus hiljakkoin ja tämä oli ensimmäinen työaamu sairausloman jälkeen. – Rankkaa. Onko oikeuslääkäristä tietoa? – Tulossa kopterilla. Tuijotin savukkeen hehkuvaa päätä ja sitten maassa makaavaa naista. – Sanopa Kervinen ensivaikutelma. Mitä täällä on tapahtunut? – Ei tappelun jälkiä tai huomattavia väkivallan merkkejä ruumiissa. Roska-auton jäljet ruumiin lähettyvillä. Naisella oli huone hotellissa. Kymmenes kerros. Olisiko hypännyt? – Tai työnnetty alas. – Roiha oli tullut eilen. Majoittunut yksin, mutta viettänyt iltaa neljän hengen seurueessa. Poistunut jonkinlaisen suukovun jälkeen porukasta. – Ja? Kervinen kohautti kapeita harteitaan. Mietin, että tuo mies pääsisi tarvittaessa lipputangon taakse piiloon. – Varmoja tietoja hänen liikkeistään ei ole. Konstaapeli Mäkikyrö on ovella vartiossa. Huone numero 1011. – Eikö hotellissa ole valvontakameroita? – On, mutta ei kuulemma kerrosten käytävillä. Tuhahdin, sillä syy oli arvattava. Hotelli halusi suojella täällä majoittuvien julkkisten yksityisyyttä. Pikkutunneilla kun huoneiden ovilla saattoi käydä kuhina: kuka vonkasi kenenkin seuraa…

Helikopterin lähestyvä ääni kertoi kuolinsyyntutkijan saapumisesta. Kervinen jäi paikalle vastaanottokomiteaksi, minä lähdin hotelliin. Pienikokoinen johtaja riensi aulassa meitä vastaan. Ojensin miehelle käden. – Sami Korteniemi.

– Pentti Hulkkonen. Tämä on hyvin ikävää. Hoidattehan tutkimukset hienotunteisesti. Vierainamme on merkkihenkilöitä. Hotellin maineelle olisi tärkeää… – Tiedän kyllä maineasiat, keskeytin tyypin vuodatuksen, – teemme työmme, muuta en lupaile. Käytyäni vainajan huoneessa haluan tavata tarjoilijan, joka palveli eilen illalla hänen pöytäänsä. Tiedoksi myös, että kukaan yövieraista ei lähde, ennen kuin häntä on jututettu.

Nousin hissillä kymmenenteen kerrokseen. Marjaanan huone oli tyypillinen hotellihuone. Seinällä Lapin tunturimaisema, sängyllä kylpytakki, sivupöydällä avattu laukku. Vedin vinyylihanskat käsiini ja tutkin paikat. Missään ei näkynyt kamppailun jälkiä, ei myöskään Marjaanan kännykkää. Parvekkeen ovi oli auki. Näin Kervisen ja oikeuslääkärin työssään alhaalla. Vihelsin heille ja heilautin kättäni. Poistuin huoneesta ja pyysin Mäkikyröä odottamaan Kervistä.

Ala-aulassa minua lähestyi vaalea nainen villakangastakissa. – Sanna Lind. Tarjoilin hotellin ravintolassa eilen. Hain meille kahvimukit ja istuimme juttelemaan sivummalle. Sympaattisen oloinen tarjoilija oli ilmiselvästi juuri kiskottu ylös sängystä. – Ravintolassa illasti eilen seurue, jossa oli mukana tummahiuksinen nainen. Musta villapusero ja punainen hame. – Muistan seurueen, vastasi Lind käheällä äänellä. – Tunsitteko naisen entuudestaan? Entä seurueen muut jäsenet? – Nainen on ollut täällä ennenkin. Tuommoisessa porukassa en ole sitä aiemmin nähnyt.

Sana ”tuommoisessa” sai minut kiinnostuneeksi, kuten myös se, että Lind vilkuili puhuessaan ympärilleen. Yritin luoda häneen rohkaisevimman katseeni. – Kuvailkaapa sitä seuruetta niin tarkasti kuin muistatte. – Kaksi pariskuntaa. Toinen oli vanhempi pari. Se punamusta oli nuoremman miehen kanssa ja oli aika hiljainen. Näpräsi kännykkää, kun muut puhuivat viineistä. Käyttivät tarjoiluihin reippaasti rahaa. Möykkäsivät ja nauroivat välillä niin, että piti käydä huomauttamassa. – Tiedättekö, asuivatko muut hotellissa? Mitä tekivät työkseen? – Kaikki asuivat hotellissa. Vanhempi mies taisi olla teidän kollega. – Sitten tuli riitaa? Lind meni miettivän näköiseksi ja pudisti sitten epävarmasti päätään. – En tiedä, mitä se oli. Mutta punamusta lähti hyvin äkäisesti ja sanoi ovella, että seuralaiseni maksaa. Kuten sitten tekikin. – Jäivätkö muut pöytään? – Joksikin aikaa, kyllä. – Miltä tämän punamustan seuralainen vaikutti lähtiessään? – Kiireiseltä. Mietin kuulemaani. Naisen elekielestä päättelin, että oli jotain, mitä hän ei halunnut ainakaan ääneen kertoa. – Pelataanpa yhtä peliä, sanoin, – kirjoitan paperilapulle väittämiä ja näytän niitä teille. Teidän ei tarvitse vastata ääneen. Hipaiskaa korvallistanne, jos väittämäni on tosi.

Nainen nyökkäsi. Kaivoin taskustani kynän ja muistilappuja. Kirjoitin ensimmäiseen: SEURUEESSA OLI TUNNETTU JULKISUUDEN HENKILÖ. Lind hipaisi oitis korvallistaan. Toiseen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN USEIDEN ERI SEURALAISTEN KANSSA TÄÄLLÄ. Lind katsoi minua ja hipaisi taas korvallistaan. Kolmanteen lappuun kirjoitin: OLETTE NÄHNYT PUNAMUSTAN HOTELLIN JOHTAJAN SEURASSA. Luettuaan tekstin Lind epäröi hetken. Sitten hän hipaisi korvallistaan. Bingo!

Kiiteltyäni Sanna Lindiä suuntasin jälleen ulos, ruumiin löytöpaikalle, jossa kuolinsyyntutkija Riitta Reini teki työtä toppatakissaan. Hän oli kookas, hymytön nainen. Vuodet ruumiiden parissa olivat karsineet hänestä eläväisyyden. Reini niisti nenänsä ja kävi suoraan asiaan: – Kuolinaika yöllä kello yhden ja kahden välillä. Kuollut todennäköisesti maahan pudotessaan. Niska taittunut. Ruumiinavaus kertoo enemmän mahdollisista sisäelinvammoista. – Onko sellaisia merkkejä, että olisi avustettu putoamista? Reini hymähti ja kumartui esittelemään löytöään. – Ruumiin oikealla sivulla on useita lautumia. Hän on siis tullut maahan oikealle kyljelle, mutta vasemman korvan takana on myös sinelmä. – Eli… – Siihen on osunut jokin. Sitten on toinenkin juttu. Reini käänsi näkyviin Marjaanan nilkkojen etupuolet. Vavahdin. Noita sääriä olin joskus ihaillut. Kuolinsyyntutkijan sanat kuuluivat jostain kaukaa: – Jokin on kolhaissut molempia sääriä samasta kohtaa. Reini kohottautui ja totesi lakonisesti: – Sivistynyt veikkaus: hänet on lyöty tainnoksiin ja heitetty alas tuolta yläkerroksen parvekkeelta. Mutta sinähän se tästä jatkat.

Reini oli kääntynyt jo pois päin toppatakkeineen ja laukkuineen. Mennessään hän huikkasi: – Ruumiinavausraportti tulee, kun vainaja on käynyt pöydällä. Kervinen oli seurannut sivummalla ja tuli viereeni. – Taisit tuntea naisen, hän sanoi hiljaa. – Näkyykö se noin selvästi? Katsoin Marjaanan kasvoja, joissa alkoi olla jäistä kiiltoa ja mutisin: – Mitä tapahtui, Marjaana? Kuka tappoi sinut?

Murhajutussa aika on kultaa, joten kävimme vauhdilla toimeen. Haastattelimme hotelliin majoittuneet ja henkilökunnan. Kukaan ei kylläkään ollut nähnyt mitään. Kello yhdentoista aikaan aulaan oli saatu koolle Marjaanan pöytäseurue. Otin heidät vuoron perään vastaan työhuoneessa, jonka hotelli oli järjestänyt käyttööni.

Ensimmäisenä ovesta astui tunnettu näyttelijä Kai Kallaskorpi. Hänen kädenpuristuksessaan oli voimaa ja katseessa avoimuutta. Avasin pelin suorasukaisella tiedustelulla: – Kuvailkaapa suhdettanne Marjaana Roihaan. – Jaa-a, sanoi Kallaskorpi huokaisten syvään, – se ei valitettavasti ehtinyt alkua pitemmälle.

– Kuinka tapasitte? – Tapasimme ohimennen vuosi sitten Levillä. Silloin emme treffailleet vielä. Marjaanalla oli…toinen viritys. Mutta jonkinlaista kiinnostusta syntyi jo silloin. Tiedätte kai, millaista se on? – Sanotaan, etten tiedä. Kallaskorpi asetteli kyynärpäät pöydälle ja nojautui eteenpäin. – Marjaana treffaili useita miehiä, ilman vakavampia aikomuksia. Varmaankin hän jätti jälkeensä jonkun särkyneen sydämen. Minua se ei varsinaisesti haitannut. Ajattelin toki, että meille voisi syntyä jotain pysyvää. Tapasimme eilen hotellin aulassa, juttelimme ja pyysin hänet kuohuviinille. Sitten myös illallisseuraksi. – Seurassanne oli toinen pariskunta. – Kaarlo ja Marjatta Harjula. Komisario Harjula oli asiantuntija-apuna viimeisimmässä leffassani. Olimme sopineet illastamisesta Levillä.

Kaarlo Harjulan nimi oli kunnioitusta herättävä. Entinen kollegani Rovaniemeltä. Nykyään Helsingissä, keskusrikospoliisissa. – Oliko heillä jokin yhteys Roihaan? Kallaskorpi pudisti päätään. – Mistä teille tuli riitaa Marjaanan…Roihan kanssa? Elokuvatähti nojautui taaksepäin ja kynsi korvallistaan. – Luonnonsuojelusta. Olimme eri linjoilla Lapin tulevaisuuden suhteen. Olin kuvitellut, että Marjaanakin kannattaisi alkuperäisen maiseman säilyttämistä. Sen sijaan hän halusi lisää lentokenttiä ja laskettelurinteitä.

Olin sanomaisillani, että tuo ei todellakaan kuulostanut hänen tapaiseltaan. Viime tingassa sain nielaistua sanat ja jatkoin: – Maksoitte kuitenkin molempien laskun. Tapasitteko myöhemmin illalla? Kallaskorpi pudisti jälleen päätään. – Emme. Menin huoneeseeni ja katselin leffaa. – Mitä leffaa, kysyin nopeasti. Vastaus tuli yhtä nopeasti: – Jokikyttä. Ei Willisin parhaita, mutta sain nollattua sillä pääni. Katsoin näyttelijää hetken aikaa kiinteästi silmiin. Niihin tuli sumua ja hän sanoi hiljaa: – Kovin surullista ja järkyttävää, mitä tapahtui. Hyppäsikö hän?

En vastannut heti. Vaistoni sanoi, että Kallaskorpi ei ollut tappaja. Sama vaisto sanoi myös, että hän salasi jotain. Ehkä siihen oli erityinen syy, joka vielä paljastuisi. – Selvitämme, mitä tapahtui. Pyydän teitä olemaan tavoitettavissa. Kallaskorpi kääntyi ovella ja kysyi: – Anteeksi, oliko nimenne siis Sami Korteniemi? – Kyllä. Kuinka niin? Katsoin näyttelijää yllättyneenä. – Haluan muistaa tapaamani hyvät ja älykkäät ihmiset, vastasi Kallaskorpi. Jäin tuijottamaan sulkeutuvaa ovea mietteissäni.

Seuraava tapaamiseni oli Kaarlo Harjulan kanssa. Kookas, viisikymppinen komisario puristi kättäni ja istui työtuoliin, joka parkaisi hänen allaan. Hän oli odotetun itsetietoinen keskustelukumppani. – Viehättävä nainen. En tuntenut häntä. Tosi ikävä juttu. Saat varmaan selvitettyä, mitä tapahtui. – Aion kyllä selvittää. Miten iltanne sujui sen jälkeen, kun Roiha ja Kallaskorpi olivat poistuneet seurastanne? – Jaa-a, otimme vielä yhdet terävät Marjatan kanssa ja kömmimme nukkumaan. Huoneemme on kahdeksannessa kerroksessa. – Mihin aikoihin menitte? – Olisiko ollut puoli yhden korvilla. – Kuulitteko tai näittekö mitään? – Emme. Harjulan puoliso astui seuraavaksi huoneeseen. Tyylikäs nainen vaaleanruskeassa housupuvussa vastaili lyhyesti ja ytimekkäästi kysymystulvaani. Vastaukset pitivät täydellisesti yhtä hänen miehensä kertomuksen kanssa. Marjatta Harjulan mentyä Kervinen tuli sisään ja istahti tuolille. – Rikostekninen tutkinta on tehty. Huoneesta löytyivät Kai Kallaskorven sormenjäljet. – Hmmh. Miestä on kuultava uudelleen. Marjaanan kännykkä olisi ollut hyvä löytää. – Tappaja on voinut viedä sen. Ovelle koputettiin jälleen. – Nythän täällä trafiikki alkoi. Konstaapeli Tommi Mäkikyrö kurkisti ovelta. – Täällä pyrkii vielä puheillenne eräs, jota äsken jututitte. Hätkähdin. Aavistin, että seuraavat hetket toisivat vastauksia kysymyksiimme. Olinkin oikeassa…

Kello kolme iltapäivällä poltin tupakan hotellin edustalla. Tunturin tuuli puri kasvojani. Hyvä niin, sillä tunsin tarvitsevani kohta kylmää päätä. Kervinen huikkasi ovelta: – Kaikki ovat nyt takkahuoneessa! – Kiitos. Astelin viihtyisään huoneeseen, jonka takassa paloi tuli. Sohvatuoleilla istuivat Kallaskorpi, Harjulat, hotellin johtaja Hulkkonen ja tarjoilija Sanna Lind. Istahdin takan viereen ja aloitin selvitykseni: – Kiitos, kun tulitte kaikki paikalle. Viime yönä murhattiin tässä hotellissa Marjaana Roiha. Hänet heitettiin alas kymmenennen kerroksen parvekkeelta. Kuka Marjaana oli? Vaatemyyjä, joka vaihtoi välillä viihteelle ja sukelsi Levin yöelämään. Eikä hän ollut pelkästään omasta nautinnonhalustaan liikkeellä, vaan hänellä oli sopimus iskeä seuralaisikseen varakkaita asiakkaita, tuomaan rahaa Rakkahotellin kassaan.

Hulkkonen pomppasi pystyyn ja huudahti: – Törkeä väite! – Istukaahan alas, kehoitin – asian todentamiseksi riittänee, jos vilkaisemme teidän puhelin- ja tietokoneliikennettänne hiukan tarkemmin.

Se ei kuitenkaan ole tässä olennaista, emme ole siitä kiinnostuneet. Tiedän, ettette murhannut Marjaanaa, vaikka teillä olisi kieltämättä ollut motiivi. – Kuinka pirussa… – Mustasukkaisuus. Tai se, että Marjaana halusikin vakiintua. Hän tapasi täällä vuosi sitten Kai Kallaskorven. Molemminpuolinen kiinnostus syttyi jo tuolloin, joten nähdessään jälleen täällä he päättivät illastaa yhdessä. Harjulat tulivat mukaan Kallaskorven tuttavina. Illallinen neljälle ei kuitenkaan sujunut kitkattomasti. Marjaana ei pahemmin osallistunut keskusteluun. Lopulta Marjaanalle ja Kallaskorvelle syntyi riitaa ja Marjaana poistui pöydästä. Riita ei silti ollut todellinen syy poistumiseen. Hän pelkäsi.

Käänsin katseeni Kaarlo Harjulaan. –Komisario Harjula, väititte, ettette tuntenut Roihaa. Ettekä varmaan aluksi tuntenutkaan. Mutta Marjaana tunsi teidät. – Mitä tarkoitatte, murahti Harjula. – Kolme vuotta sitten Pellossa, tammikuisena iltana teidän autonne töytäisi potkukelkkailijaa. Hänen edellään potkutteli Marjaana Roiha, joka suuntasi otsalamppunsa paikalta pakenevan auton kuljettajaan. Eilen, illallispöydässä hän tajusi katselevansa samaa miestä. – Naurettavaa, kivahti Harjula, jatkaen ivallisesti: – Keksikääpä jotain muuta, Korteniemi, jos haluatte osoittaa paremmuuttanne poliisina. – Olitte juuri saamassa huippuviran keskusrikospoliisista. Miksi vaarantaa sitä? Oliko promilleja veressä? Mitä yhdestä potkukelkkailijasta! Roiha ei nähnyt lumimyräkässä auton rekisterinumeroa, mutta kuljettajan kasvot jäivät mieleen. Marjaana oivalsi olevansa suuressa vaarassa, jos tuo mies oli puolestaan tunnistanut hänet. Marjaana kehitti tahallaan riidan Kallaskorven kanssa, jotta saisi syyn poistua seurasta.

Huoneessa oli hiljaista. Kaarlo Harjula katsoi minua silmät puoliummessa. Marjatta Harjulan kasvot olivat kivettyneet. Hulkkonen ja Lind näyttivät hämmentyneiltä. Kallaskorpi katsoi tulta. – Marjaanan oli saatava tieto asian todellisesta laidasta Kaille, johon hän vaistomaisesti luotti. Sanna Lind sai toimia kuriirina. Poistuessaan Marjaana sanoi Lindille, että hänen seuralaisensa maksaa laskun. Samalla hän sanoi jotain muutakin. – Minun piti kirjoittaa laskuun: ”Anteeksi. Tule huoneeseeni, niin selitän. Älä kerro Harjuloille. M.” Sanna Lind katsoi puhuessaan lämpimästi minua. Nyökkäsin hänelle. – Kenellekään ei saanut kertoa. Maineikkaan rikospoliisin sana olisi Marjaanan sanaa vastassa. Oli saatava lahjomaton lainvartija puolustamaan häntä. Siksi Kai Kallaskorpi halusi varmistaa jutellessamme nimeni. Hän muisti Marjaanan maininneen minut. – Sain viestin ja toimin sen mukaan, puuttui Kallaskorpi puheeseen, – Marjaana antoi minulle kirjeen välitettäväksi luotettavalle poliisille, jos hänelle sattuisi jotain. Olisinpa vain jäänyt yöksi…

Kallaskorven ääni särkyi. Kaivoin taskustani kirjekuoren ja katsoin Harjuloita. – Motiivi murhaan on kädessäni. Haluatteko kertoa itse loput? – Bluffaat, sanoi Kaarlo Harjula, – jollei sinulla ole päteviä todisteita, virkaurasi on loppu. Silloin Marjatta Harjula heräsi eloon, hyppäsi ylös ja huusi: – Älä viitsi! Peli on pelattu. Sinä tapoit sen naisen. Sinä heitit sen alas parvekkeelta. Naisen puhe jatkui vielä muminana, kun Kervinen oli napsauttanut Harjuloille käsiraudat. – Odotimme, että oli hiljaista, vedimme hansikkaat käsiimme ja menimme portaikon kautta Roihan ovelle. Tiesimme numeron, koska olimme käyneet Kallaskorven kanssa noutamassa Roihan illallisseuraan. Koputin oveen ja voihkin sen läpi: ”Marjatta Harjula täällä, auta! Kaarlo vaanii minua. Tiedämme, mitä se on tehnyt. Meidän pitää yhdessä saada se satimeen.” Niin se avasi oven. Kaarlo tainnutti sen kämmensyrjällä. Kaikki kävi helposti. Otimme Roihan kännykän ja piilotimme sen väliaikaisesti huoneemme tuuletuskanavaan. Epäilimme, että siinä saattoi olla kiusallisia tietoja.

Pariskunta ohjattiin hotellin edessä odottavaan poliisiautoon. Seisoimme Kervisen kanssa pitkään paikoillamme, katsellen loittonevia perävaloja. –Sanna Lind on muuten ihan ok, lausahti Kervinen lopulta. Huokaisin ja sytytin tupakan.

Onko tässä novellissa ainesta voittajaksi? Tutustu muihinkin novelleihin ja äänestä alta suosikkiasi.