Ikä on vain numeroita!

<![CDATA[

Kolme oululaista kertovat, mistä onni löytyy, kun vuosia karttuu.

Ritva Orava, 80: liikuntaa ja kauniita kuvia

”Asun Intiönmäellä. Tykkään asua siellä, sillä kotoani on lyhyt matka joka paikkaan. Kodin ikkunasta avautuvat upeat maisemat Oulun ylle: kauniit auringonlaskut ja kuvaukselliset taivaan pilvet. Otan maisemista usein kuvia ja laitan parhaimmat otokset Facebookiin kavereiden nähtäville. Moni tuttava ei osaa käyttää älypuhelinta eikä ole mukana sosiaalisessa mediassa, mutta minä haluan olla nykyajassa mukana – minulla on iPhone, iPad sekä tietokone. Kaikkia niitä käytän, enkä tulisi toimeen ilman.

Olen sporttinen ihminen ja toiminnan nainen. Voimistelen joka aamu ja käyn säännöllisesti kuntosalilla. Tällä hetkellä olen melkeinpä paremmassa kunnossa kuin työaikana. Eläkkeelle jäin 65-vuotiaana.

Leski minusta tuli seitsemän vuotta sitten. Mieheni kuoli syöpään, ja hoidin hänet kotona loppuun asti. Itse olen saanut olla terve koko ikäni ja joka päivä muistan kiittää siitä.

Yhtenä harrastuksena minulla on askelten kerääminen. Pyrin 10 000 askeleeseen päivittäin, vaikka aina tavoite ei tietenkään täyty. Ja liian tosissaan en tähänkään suhtaudu. Polkupyörän vein puolestaan tältä syksyltä jo kellariin – poika saa hakea minut autolla, jos kutsuu kylään.

Normaalisti arkeeni kuuluu matkustaminen. Matkustimme aiemmin paljon myös mieheni kanssa. Nyt kun täytin 80, tyttäreni tilasi meille matkan Roomaan. Koronan vuoksi se ja pari muutakin reissua on vielä tekemättä. Matkustaminen on mielenkiintoista. Samalla oppii arvostamaan, kuinka hyvin asiat meillä Suomessa ovat.

Matkustamisen lisäksi luen paljon ja teen ristikoita. Aivoille täytyy antaa vähän haastetta. Käyn myös konserteissa ja teatterissa. Kannattaa huolehtia itsestään, elää hyvin ja terveellisesti. Joskus saa toki juoda lasin viiniä.”

Ritva Oravan arkeen mahtuu 10 000 askelta, tietotekniikkaa ja matkustelua. Nämä pitävät virkeänä.

Sulo Penttilä, 75, Sauvakävelyä ja aktiivista elämää

”Asun vaimoni kanssa kerrostalossa Myllytullissa. Aiemmin asuimme omakotitalossa, mutta kahden kiinteistön pihahommat kävivät turhan raskaiksi: meillä on mökki Osmankajärven rannalla Puolangalla ja siellä riittää mukavasti tekemistä.

Ikä on tuonut mukanaan terveydellisiä haasteita. Pari syöpää olen sairastanut ja niistä selvinnyt. Sairastuminen oli ehkä se suurin syy, ettei kahta kiinteistöä jaksanut pitää yllä. Syöpään sairastumiseen ei voi itse vaikuttaa, mutta kaksi kertaa olen urheillessa katkaissut akillesjänteeni, ensin tennistä, sitten lentopalloa pelatessani.

Liikunta on minulle todella tärkeä asia. Golfaamaan pääsee kotoa ja mökiltä. Vaimon ja minun lisäkseni yksi lapsenlapsistamme on innostunut lajista – yhdessä on mukava pelata. Ja jos en nyt korona-aikana olisi tehnyt pitkiä sauvakävelylenkkejä, olisi karateeni voinut käydä turhan raskaaksi. Laitan korvanapit korviin ja radion päälle. Kuuntelen kävellessäni yleensä musiikkipitoista ohjelmaa.

Arjen onnea on aktiivinen elämä: kuulun Oulun kaupungin vanhusneuvostoon. Toimin myös Oulun eläkeläiset ry:n puheenjohtajana. Vapaaehtoistyötä olen tehnyt paikallisessa muistiyhdistyksessä sukulaisen muistisairauden myötä. Vapaaehtoisena tartun sellaisiin asioihin, mitä odotan ja toivon, että minullekin tehtäisiin, jos sattuisin joutumaan vastaavaan tilanteeseen.

En huomaa ikääntyneeni muuta kuin peilistä katsomalla: “Pirulauta, sehän on vanhentunut”, ajattelen. Monesti olen miettinyt, milloin ihminen alkaa tuntea itsensä vanhaksi. Toki sitä tulee kömpelömmäksi ja vauhti hidastuu, mutta ajatusmaailmassa ei ikä paina. Ikä on vain numeroita, vanheneminen sitä, miltä se päälle päin näyttää.”

Vapaaehtoistyö tuo aktiivisuutta Sulo Penttilän elämään. Vastapainoa saa golfkentältä.

 

Outi Multanen, 58, elämäntapana liikunta

”Työskentelen pankissa asiakkuusjohtajana ja vapaa-aikanani harrastan monenlaista liikuntaa. Laulan myös kuorossa. Haaveilen omasta moottorisahasta, että pääsisin metsätöihin. Vielä en kuitenkaan ole haavetta toteuttanut!

Tähän mennessä ainoa ikäkriisi minulla on ollut 28-vuotiaana. Silloin minusta tuli himoliikkuja. Syynä kriisiin oli ehkä se, että oma isäni sairastui aikoinaan kolmekymppisenä. Pelkäsin, että minulle käy samoin. Liikunta oli aluksi sairastumisen ennaltaehkäisyä, nykyään pikemminkin elämäntapa. Myös puolisoni on innokas liikkumaan.

Olin vain 43-vuotias, kun tulin mummoksi. Sanoin tuolloin lapselleni, että täyspäivämummoksi en aio alkaa. Tarvittaessa olin tietenkin aina tukena ja apuna. Nuorempi lapsistani oli tuolloin 13-vuotias, ja olisin periaatteessa voinut tulla vielä itsekin äidiksi. Nyt lapsenlapseni on jo rippikouluiässä.

Reilu vuosi sitten sain tajuttomuuskohtauksen, jonka syy ei koskaan selvinnyt. Se pysäytti ja sai miettimään elämän rajallisuutta. Tuttavapiirissä on myös sattunut kaksi kuolemantapausta: täysin terveet, itseäni nuoremmat ovat lähteneet täältä ilman ennakkovaroitusta.

Eläkeikään on matkaa vielä aika pitkästi, seitsemän vuotta. Oikeastaan en ole sille asialle ajatusta juuri uhrannut. Ikä on minulle vain numeroita. Joskus aamuisin hätkähtää omaa peilikuvaa, kun huomaa, että ryppyjä on alkanut tulla entistä enemmän.

Menen ja tulen mieleni mukaan ja teen asioita, jotka kiinnostavat minua. En esimerkiksi mieti, voiko minun ikäiseni pukea tietynlaisia vaatteita tai tehdä tiettyjä asioita. Kesällä kävin Huikiassa kiipeilemässä, vaikken pidä korkeista paikoista. Parasta onkin haastaa itsensä ja voittaa pelkonsa. Jälkikäteen olin tosi ylpeä itsestäni.

Liikuntalajeista harrastan sauvakävelyä, kuntonyrkkeilyä ja pyöräilyä. Aika ennakkoluulottomasti olen tarttunut myös uusiin lajeihin. Viime talvena tanssin balettia ja tänä syksynä alkaa triathlonin treenaaminen. Juoksu ja pyöräily ovat tuttuja lajeja entuudestaan, uidakin osaan jo vähän enemmän kuin käsipohjaa. Tavoitteena ei ole tietyn ajan alittaminen tai tuloksen saavuttaminen vaan itsensä ylittäminen ja maaliin suoriutuminen.”

Outi Multanen haastaa itseään uusien asioiden opettelulla.

]]>